MUUTTOILMOITUS

2011-11-30T10:31:00.001+02:00

Tuote on nykyänsä täällä: http://tuote.wordpress.com/

Kuten te kaikki päivityksitä kärkkyneet lukijat huomasitte, blogini katosi kuin tuhka tuuleen muutamaksi päiväksi. Olen selvittänyt ongelman, mutta koska en enää kykene luottamaan sydänvertani bloggerin kovakouraisiin käsiin, olen muuttanut. Tervetuloa mukaan, minulla on jo kauhea ikävä teitä!

POP POP POP POP

2011-11-28T10:04:00.004+02:00

Olen huomannut olevani yksinkertainen. Kun läppärissäni on pimeässä loistavat näppäimet, kirjoitan pimeässä innokkaana kuin lapsi uuden lelun kanssa. Tekstiä on syntynyt kymmeniä sivuja vain, koska on niin kiva kirjoittaa pimeässä hehkuvilla näppäimillä. Ou jee.

Sitten jouduin Ikeaan. Se oli elämäni toinen kerta. Päätin, että ostan kynttilöitä. Kannoin valitsemiani kynttilöitä mukanani yläkerrasta koko kierroksen, kunnes huomasin kassalla, että samat kynttilät olivat siellä, kassan vieressä, valmiiksi. Voi tuskaa. Mutta ei tätä pitänyt kertoa vaan se, että olin ihan hulluna Ikean kauniisiin kynttilöihin. Ihan kostoksi itselleni ostin tavallisimman näköiset, enkä sortunut niihin karkkivärisiin. Joskus pitää tuntea itsensä voittajaksi markkinoiden houkutuksten edessä.

(Muuten: olen vuosia kaivannut jonkinlaista selvitystä kynttilöitä. Voin ostaa kynttilöitä mistä tahansa halpakaupasta, koska kukaan ei ole koskaan tehnyt dokumenttia kynttilätehtaiden myrkkypäästöitä tai ihmisoikeuksien poljennasta. Tai edes siitä, paljonko enemmän kynttilän valmistaminen kuluttaa sähköä kuin sen polttaminen tuottaa valoa. Vai ovatko kynttilät vain niin yksinkertaisen loistavia, ettei niissä voi olla mitään pahaa?)

Jouduin myös IdeaParkiin (se varmaan kirjoitetaan jotenkin noin rumasti?) Oikeastaan tuppauduin mukaan, kun kaveri oli menossa sinne. Halusin nähdä sen ihmemaan. Järkytyin, koska IdeaPark ei ollutkaan ruma, kaikuva, persoonaton halli (mitä sen luulisi olevan, kun sen näkee ulkopuolelta) vaan täynnä kapeita sokkeloisia käytäviä (jouduin soittamaan kavereilleni monta kertaa, koska hukkasin heidät. aloin pelätä puhelimen akun loppumista). Minä jopa erehdyin tykkäämään siitä pikkuisen. Ostin itselleni sieltä joululahjaksi kirjan, vaikka sen olisi ehkä saanut halvemmalla jostain isosta kirjakaupasta. Ja vaikka kaikissa IdeaParkin kirjakaupoissa elämäkertoja myytiin elämänkertoina. (Eniten ärsyttää, että kirjakaupoissa ei osata käyttää hyvää kieltä.)

PAIKANNÄYTTÄJÄISET ELI TASKULAMPUNPARISTONTESTAJAISET

2011-11-25T12:58:00.005+02:00

Onnea, Ugus!

En muista koskaan viettäneeni TUOTEn synttäreitä, mutta ellen aivan väärin muista, TUOTE sai alkunsa samoihin aikoihin kuin Silmis, joten oletan että minäkin saan kerjätä onnitteluja. Paljon olen historiaani deletoinut täältä (en tarpeeksi kuitenkaan), mutta eka päivitys on yhä jäljellä.

Äh! Synttäri onkin vasta 23.12.! Turhaan minä vielä täällä kärkyn. (En tajua, miksi olen aloittanut blogin jouluaatonaattona.) (Tajuanpas! Minullahan on ollut nettiyhteys kotona vasta kesästä 2006 lähtien, joten olen tietenkin odottanut, että olen mennyt jouluksi vanhempieni luo ja aloittanut blogin siellä! Nyt muistankin! Kirjoitin näitä päivityksiä käsin paperilapuille, joita kannoin mukanani eri paikkoihin, joissa oli netti. Ah, käsin kirjoitettu blogi...)

Nyt kun taas katselen tuota ekaa päivitystä, niin olen ihan samassa pisteessä kuin silloin. Tosin hiukseni eivät ole tasapitkät 3 mm, vaan päältä pidemmät! Olen edennyt elämässäni. Enkä osta enää miesten farkkuja enkä ole kännissä, ikinä. Kahvia pystyn juomaan noin puoli desiä viikossa, jos en halua mahaani hullun kipeäksi.

Niin että jos jo alun perin olin laimea, olen yhä laimennut siitä. Hienoa!

Yksi laimeuden oire on se, että kun sain työhön ja opiskeluun raivattua parin viikon pakkoloman (josta eka viikko meni siihen, että mikään, mitä tein yhdelle kirjoittamalleni jutulle, ei kelvannut ja olen fiksannut sitä joka päivä koko viikon ajan), vietän vapaapäiväni siivoten. On kuulkaa älyttömän nautinnollista hangata kylppärin kaakeleita sienellä. Ja käynnistää uusi imuri, joka on sata kertaa hiljaisempi kuin se, jonka ostin vuonna 2004 opiskelijakämppään, ja joka minikokoonsa nähden on joutunut imuroimaan ihan järjettömän neliömäärän vuosien mittaan (joku opiskelija osti sen juuri muutamalla eurolla, joten lomalle ei imuriparka pääse vieläkään).

Siivoamisen ohessa olen vähän kirjoittanut kaunokirjallista pläjäystä, johon sain idean heinäkuussa, mutta jonka ääreen en ole ehtinyt istahtaa. En tiedä, tuleeko siitä mitään (viime vuonna tähän aikaan julistin kirjoittavani mestariteostani, ja olen edelleen sitä mieltä, että sellaisen kirjoitin, mutta tämä teksti pukkaa itseään huomattavasti hillitymmin tykö).

Semmosta vaan, kuulkaa!

PS Nyt kun minulla on läppäri, menen sen kanssa kirjoittamaan paikkaan, johon nettipiuha ei yletä. Parantaa keskittymistä kummasti! Jo tämän takia kannattaa pitää kotona langallinen yhteys. Muista syistä en edes aloita.

TURHA UUMA

2011-11-23T17:49:00.001+02:00

Kaikilla lienee kokemuksia siitä, ettei kommunikaatio pelaa ja sitä tekee kauheasti töitä ja vasta sen jälkeen tajuaa, että minulta odotettiinkin jotain ihan muuta (olisi pitänyt se jotenkin rivien välistä tajuta jo ajat sitten). Ihmisellä, jolla on työyhteisö, tämä saattaa johtaa yhteiseen purnaamiseen. Ihmisellä, jolla ei ole työyhteisöä, tämä johtaa haluun lukkiutua vaatekomeroon valot pois päältä eikä koskaan enää tulla sieltä ulos.

Turhauma.

Siihen auttaa glögi.

ANSASTA LANKAAN

2011-11-23T10:42:00.002+02:00

Menen vielä aikuisenakin samoihin ansoihin kuin lapsena. Tytöt asettelivat sanansa niin, että siinä oli aina riidan mahdollisuus. Jos joku sanoi "sain yllättävän hyvän numeron kokeista!" oli vaarassa. Jos sanoi "niin" sai ensimmäisen puhujan kimppuunsa siitä että "ai, susta on yllättävää että mä sain näin hyvän numeron?!" ja jos sanoi "ei kai" sai hänet kimppuunsa "ai, eikö tää ole susta hyvä numero?!"

Aikuiset naiset tekevät ihan tätä samaa. Asettelevat sanoja. Kuuntelevat rivien välejä.

Ja minä astun aina ansaan, ja ihmettelen, miksi saan ihmiset kimppuuni kun vastaan heille sillä oletuksella, että se, mitä he juuri sanoivat ääneen, on totta. Ei se koskaan ole.

WHAT A!

2011-11-22T15:26:00.002+02:00

Selvästi tietokoneiden vaihtelu parantaa käteni elinkelpoisuutta. Vaikkakin tällä uudella läppärilläni lyön joka kerta huti, koska näppäimien välissä on hienosti designattua tyhjää tilaa. Olen varma, että tyhjän tilan takia näppäimet ovat pienemmät ja etäämmällä toisistaan kuin sellaisessa perusmallissa, jossa näppäimet ovat yhdessä kiinni. Ah, mielenkiintoista!

Ostin shampoota täyttöpulloon, myyjä ei osannut laskea, paljonko maksaa 215 ml (pulloni oli standardien ulkopuolelta) ja otti sitten hintaa vain kahdesta desistä. Huippua.

Sen jälkeen hiippailin pelastamaan erään vuosikymmen sitten saamani mukin, jonka kulta oli jättänyt entiseen työpaikkaansa "kun siitä oli korvakin liimattu ja kyllähän nyt mukeja saa aina". Toistin hänelle kolme vuotta sitten käymämme keskustelun ("saat tämän työpaikkamukiksi JOS tuot sen ehjänä takaisin!"), minkä jälkeen hän löysi etäisiä muistikuvia, että näin tosiaan oli. Menin sinne hänen entiseen työpaikkaansa, kaikki ovet olivat auki, menin suoraan henkilöstön keittiöön ja siellähän se muki oli odotellut tiskikaapissa. Nappasin sen reppuuni, kukaan ei huomannut mitään, mietin mitä muuta voisin ottaa (en ottanut mitään kuitenkaan).

Melkein liian helppoa. Mutta harvoin on tee maistunut näin voittoisalta!

Sitten jäin pohtimaan mahdollisuutta hiippailla erilaisiin toimistoihin vaihtamaan ihmisten mukeja toisten toimistojen mukeihin. Ajatelkaa, miten hienoa se olisi. Mutta älkää nyt ihmeessä tehkö mitään sellaista (tiedän, että olette yllytyshulluja).

AINASE

2011-11-21T10:39:00.003+02:00

On hämmästyttävää, miten kerran kuussa yhden viikonlopun elämästäni vievä kurssi on aina sellaisena viikonloppuna, kun jotain jännää vaikuttaa tapahtuneen. No, ei minua sinne pikkujouluihin edes kutsuttu, joten olisin hävennyt jos olisin mennyt. Että sikäli.

Viikonloppuna sain lopulliset todisteet oletukselleni, että helsinki on oma kielensä. En tarkoita mitään slangia vaan Helsingin yleiskieltä. Pääosin helsinkiläisistä koostuva ryhmä nimittäin tyrmäsi esim. sanavalintani "vetää yli sanan", koska vetäminen on niin ruma sana, ettei sellaista pidä käyttää. Ihmettelin kokonaisen vuorokauden, mitä muita suomenkielen sanoja edes on, jotka tarkoittavat tätä samaa (en keksinyt).

Samalla aloin hitaasti hahmottaa, miksei minun rumankielisiä länsisuomalaisia kirjojani julkaise kukaan. Pitänee lähestyä länsisuomalaisia kustantamoja.

SININEN, TYHMÄ

2011-11-16T16:36:00.002+02:00

Olen kahden tietokoneen loukussa. Ostin meinaan eilen läppärin. En tarvitse sitä mihinkään muuhun kuin koulutukseen, joka on Helsingissä (sitä on jäljellä vain kaksi viikonloppua, mutta siellä tosiaan tarvitsee läppärin). Silti ostin hienomman läppärin kuin mihin minulla olisi varaa (koska sain sen käytettynä tutun kautta). Olen pari päivää säätänyt sitä (OpenOfficen lataaminen on helppoa, suomenkielisen oikoluvun hankkiminen hankalaa) ja alan olla ihan sujut sen kanssa. Mutta olen kiintynyt pöytäkoneeseeni, jonka näyttö on iso ja sitä voi katsella kauempaa.

Eilen tein puhelimessa haastattelun. Haastateltava puhui hurjaa vauhtia, kirjoitin kaiken muistiin kunnes kynä putosi kädestäni ja sain krampin kaikkiin lihaksiin kyynärpäästä sormenpäihin. Lopettelin puhelun iloisesti, suljin yhteyden ja aloin kirkua. Kylmägeeli vähän helpotti. Kirjoittajakurssilla tehty kirjoitustehtävä oli silkkaa idiotismia sillä kädellä, mutten kehdannut jättää yhtä kurssilaista parittomaksi.

Tänään tein yhden jutun loppuun, mutta nyt aloitan 1,5:n vapaapäivän vieton. Mahtavaa, ylellistä.

TULLAKSEEN

2011-11-15T10:04:00.002+02:00

Olin sunnuntaina ryhmämeditaatiossa. En olekaan harrastanut sellaisia vuosiin (ryhmien sisäänpäinlämpiävyys yleensä estää niihin juurtumisen), mutta paikalla oli kiinnostava luennoitsija (vai miksi heitä kutsutaan?) jota menin kuuntelemaan. Lopputulos: valvoin koko yön ja vielä toisenakin yönä oli vaikeuksia. Aivoissa tapahtuu jotakin.

Mutta siis. Luennoitsija esitteli vanhan buddhalaisen harjoituksen. Koska näemme maailmasta sen, mihin huomiomme keskittyy, hän kehotti keskittymään tietoisesti näkemään ystävällisyyden tekoja (joko vieraiden ihmisten välillä tai itseen kohdistuneita; kaikki käy). Näin maailmankuvamme muuttuu pikkuhiljaa, koska alamme todella nähdä maailman sellaisena, kuin siihen suhtaudumme.

Koska kaikkea pitää kokeilla, päätin eilen, että on ystävällisyyden teemapäivä ja tarkkailin maailmaa sellaisin silmin.

En voi sanoa, että kauheasti olisin nähnyt ystävällisiä tekoja ihan vieraiden ihmisten välillä vaikkapa kadulla. Mutta minuun suhtauduttiin tosi iloisesti aamusta iltaan. Sen täytyi johtua siitä, että tapasin ihmiset ajatellen "nytpä etsin tästä tapaamisesta ystävällisiä asioita!" enkä sellaisella tavallisella "mitenköhän tämä nyt menee pieleen?"-meiningillä. Päivästä tuli huippukiva ja lopulta haastateltavakin tarjosi minulle teen kun juttelimme.

Päivä ei mennyt pilalle edes siitä, että tietokone tuhosi yhden tärkeän tiedoston ja silmälaseihin tuli naarmu. Tajusin nimittäin, että tietokone ja silmälasit eivät ole elollisia olentoja, joilta edes voisi odottaa ystävällisyyttä.

Tällainen harjoitus pitäisi tietenkin toistaa silloin, kun vituttaa ihan älyttömästi kaikki. Voisi katsoa, paljonko sillä sitten olisi merkitystä. Pitääpä.

TRAUMATIA

2011-11-11T21:55:00.002+02:00

En saa mitään printteriä toimimaan koneellani. Se on tyhmää, koska nyt kun koneessani on uusi muisti, kaikki muu toimii erinomaisesti. Sitten pitää kuitenkin hankkia uusi kone, että voi printata. Vihaan teknologiaa. (Skannerikaan ei toimi. Päädyin kopioimaan kaiken, mitä minun piti skannata, koska kopioiminen on ainoa toiminto, jonka monitoimihypermahtava laite suostuu suorittamaan.)

Peukaloni on vaivannut minua jo pari kuukautta. Eilen venäytin sen kuntosalilla totaaliperkeleesti. Nyt se on shokissa.

En tajunnut, että peukalo on turvoksissa ennen kuin minulle sanottiin että se on. Peukaloni on nimittäin omituisen, mystisen lapsuusvamman vuoksi muutenkin paksu. Kukaan ei tiedä miten, mutta peukaloni murskaantui lapsena. Ja vasta kun ajattelin tätä, tajusin, että ehkä se on kipeä, koska sillä on posttraumaattinen stressireaktio. Se on alkanut vanhalla iällä muistaa, mitä sille lapsena tapahtui. Peukalo-parka!

Sitä pitäisi lohduttaa jäätelöllä. Upottamalla se jäätelöön, se voisi auttaa.

KAKSI ONGELMAA ENNEN KUIN MAAILMA ON VALMIS

2011-11-11T13:00:00.002+02:00

Postcrossing on paljastanut minulle, että suomalainen postilaitos rikkoo jokaikisen postikortin. Reilun sadan kortin joukossa on ehkä 4, joiden pintaa jokin kone ei ole hajottanut. Mahtavaa, kiitos tästä!

Melkein peruin yhden työjutun ensi viikolta, mutta sitten ajattelin, että posotetaan tällä samalla stressillä nyt vielä ensi viikko. Sitten otan hetkellisen vapaan, koska täytyy tehdä opiskelujuttuja entistäkin suuremmalla teholla (yhdet opinnot loppuvat joulukuussa ja aion imeä itseeni kaiken opin viime sekunneille asti).

(Joskus otan töitä toiseen kaupunkiin vain saadakseni istua 1,5 tuntia junassa tai jopa 2,5 tuntia bussissa lukemassa kirjaa.)

Syksyn aluksi kysyin yhdeltä tentaattorilta, voinko vaihtaa yhden kolmesta tenttikirjasta toiseen, koska tätä yhtä kirjaa ei ole minkään suomalaisen kirjaston tietokannoissa. Hän ei ole vastannut; tentti roikkuu yhä ilmassa. Kaikkeen tähän pitää tietysti tottua. Yliopisto on suuri eläin, joka ei hätkähdäkään ennen kuin tuhat hyttystä pistää yhtä aikaa.

Voisin kirjoittaa meditointipäiväkirjaa. Tänään siinä lukisi: soitin kaksi puhelua pelkäämättä. Mieletön saavutus! Minä en pysty soittamaan edes ystävilleni, ja nämä olivat kumpikin ventovieraita.

(En ole ollenkaan niin erakko kuin voisi kuvitella. Tykkään puhua kasvotusten, mutta puhelimeen tarttumista en jotenkin vain voi sietää. Jos siis joskus soitan teille, tietäkää: kuulutte harvoihin ja valittuihin.) (Tämä on outoa, koska minä sentään nautin esiintymisestäkin jossain määrin. Jos on kasvanut tanssien, esiintyen näytöksissä kuin kellontarkka koneisto, ei kai voikaan muuta kuin nauttia esiintymisestä aikuisenakin. Sillä tosin on kauheasti merkitystä, mitä esittää. Jos tuntuu, että yleisö ei ole oikea, musertuu sekunnissa.)

YLEENSÄ AINA

2011-11-10T10:58:00.003+02:00

Kenen kanssa tahansa voi päätyä lopputulokseen: Stephen Fry on yleensä aina oikeassa.

Olen päätynyt pohtimaan älykkyyden ja viisauden eroa. Kylmimpiä ovat älykkäät ihmiset, joilta puuttuu elämänviisaus, kyky asettua toisten nahkoihin. (Sitä voisi kai kutsua myös pahuudeksi.)

Olen pohtinut paljon muutakin viime aikoina. On mahtavaa innostua jostakin, mistä ei koskaan olisi voinut kuvitella innostuvansa. Huomata selvittävänsä vimmaisesti asioita, joita on tottunut pitämään tylsinä tai tuomittavina.

Huomata muuttuvansa, siis, erilaiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa kiinnostua erilaisista asioista.

Minulle ei tarvitse tapahtua suurtakaan takaiskua kun jo mietin, miten pääsisin eroon näkyvyydestä. Olla näkymätön. Mutta sitten aina muistan, että elämään pitää suhtautua kuin harrastukseen. Se on kivaa, muttei nyt niin kamalan vakavaa. On mukavaa saada onnistumisen kokemuksia, mutta se, että ei onnistu, ei ole vaarallista. Se on ainoa tie uuden oppimiseen. (Kauheaa, laimeaa kannustamisen blaa blaa lätinää...)

Jos taas vähän aikaa muistaisi harrastaa elämää, eikä ottaa sitä niin vakavasti, että nujertuu itsensä alle. (En edes tiedä, olenko perfektionisti. Lähinnä kai tämä on sitä, että kaiken mitä teen toisille, pitäisi olla täydellistä, koska muut eivät saisi joutua kärsimään siitä, että minä en ole täydellinen.) (Päivitys kärsii konkretian puutteesta, sori.)

KOSKA OLEMME VAIN KULUTTAJIA

2011-11-07T15:05:00.002+02:00

... kerron vain kuluttamisesta!

Olen ajatellut ostaa lempparikehyksiini uudet linssit, koska vanhat linssit ovat huonot. Okei, oma vikani; olen ostanut tosi halpoja laseja (koska lasit menevät aina jotenkin pilalle vuodessa tai parissa, hinnasta riippumatta).

Tässä tulee eteen tämä tuttu ongelma. Pelkkiä linssejä ei oikein haluta myydä. Tänään kävin tällaisen keskustelun:

exme: Minkä verran pelkät linssit maksavat, jos ostan näihin kehyksiin uudet linssit?
myyjä: Meiltä saa kehykset kyllä kaupan päälle, kun ostaa linssit.
exme: Niin mutta minä en tarvitse uusia kehyksiä.
myyjä: Mutta ne pelkät linssit maksavat saman verran kuin linssit ja kehykset. Ei se oikein kannata että ottaa pelkät linssit.

Mikä se ajatus on, että me kaikki haluamme elämyksiä vuoden välein ostamalla uudet silmälasit? Miksi meidän täytyy? Jos minulla on ollut nämä kehykset pari vuotta ja rakastan näitä, miksen saisi pitää näitä edelleen?

Koska me kaikki olemme vain kuluttajia, ja kuluttajan pitää kuluttaa.

Muuten, miten niin ei kannata ottaa pelkkiä linssejä? Eikö kannata ostaa juuri se, mitä tarvitsee, eikä ottaa mitään sellaista, mitä ei tarvitse?

AUTE

2011-11-07T11:00:00.002+02:00

Annoin kurssipalautteen luennoista, joilla olen käynyt. Olen kriittinen opiskelija; ainut mistä olen yliopistossa innostunut on palautteen antaminen. Mikä vallan tunne! Mutta tajusin sen lähetettyäni, että kun valitin kaikesta, mitä luentosarjalla tapahtui, taisin valittaa myös yhdestä asiasta, jota ei tapahtunut. En ole varma. Nyt luulen, että tämä lapsus söi koko harkitun palautteeni uskottavuuden. Kökköä. (Minulle käy aina näin, kun täytän jotain nettilomakkeita. Innostun kirjoittamaan kaiken, mitä keksin ja klikkaan lähetä-nappia ennen kuin tajuan mitään. Käsintäytettäviin lomakkeisiin sen sijaan harkitsen jokaisen sanan.)

Minulla ei ole oikein mitään asiaa. Olen väsynyt kirjoittamaan. Eilen tajusin, että minulla ei ehkä enää koskaan ole mitään asiaa, ja se tuntui helpottavalta.

OIKEALLA, TERVE!

2011-11-05T11:16:00.003+02:00

Luin jostain vanhasta (?) Imagesta artikkelin aivoista. Mieleeni jäi aivotutkija, joka sai veritulpan, joka lamautti hänen vasemman aivopuoliskonsa toiminnan. Kun vain oikea aivopuolisko toimi, nainen tunsi syvää yhteyttä koko universumiin, tajusi, että me olemme kaikki samaa energiaa ja välillämme olevat rajat ovat vain vasemman aivopuoliskon luoma illuusio, jonka avulla kykenemme hahmottamaan maailmaa. Kun hänen vasen aivopuoliskonsa kuntoutui vuosien kuluttua, hän oli vähän pettynyt, että joutui taas sen käskyvallan alle.

Olen ennenkin pohtinut, että lienen hyvin vasenaivopuoliskopainotteinen ihminen. Oletan, että se johtuu jopa niin yksinkertaisista asioista, että kirjoitan oikealla kädellä (kuinkahan monta tuhatta tuntia olenkaan kirjoittanut käsin, oikealla kädellä?) Käsitän kirjoittaessani sanat usein kirjaimellisesti, tarkkarajaisina. Siitä on pitänyt jo vuosien ajan opetella eroon, koska kukaan ei ymmärtänyt runojani (jotka minusta olivat täysin selviä, melkein virallisia). Oletan, että olen jossain määrin onnistunut tuomaan jopa jonkinlaista oikean aivopuoliskon vapautta teksteihini, joskus, kun oikein hämmästyttävästi onnistun.

Meditointi mitä ilmeisimmin siis aktivoi oikeaa aivopuoliskoa. Jos meditoin tarpeeksi uskon oikeasti, että kaikki on yhtä ja samaa. Ei, enemän kuin uskon, tiedän että on. Oikea aivopuolisko elää juuri nyt, vasen muistelee ja ennakoi ja suunnittelee ja kontrolloi.

Olen joskus kirjoittanut runoja vasemmalla kädellä. Niistä tulee totaalisen erilaisia. Prinsessasatuja, jollaisia kukaan ei koskaan uskoisi minun kirjoittavan. Pitäisi harrastaa sitä enemmän.

Mutta se, mitä oikeasti nyt ajattelin kirjoittaa: tajusin artikkelin luettuani, että mielentila on pelkkä päätös. Jos menen ahdistuspaniikkiin, koska minulla on liikaa töitä ja liian vähän aikaa, pysäytän itseni ja päätän vasemman aivopuoliskon sijaan antaa oikean hallita. Oikea sanoo: on vain tämä hetki, me olemme kaikki pohjimmiltamme samaa, kiire on fiktio, miten loistavaa on olla osa elämää.

Meissä siis asuu kaksi persoonallisuutta. Siksi me pystymme väittelemään itsemme kanssa ajatuksissamme. Mutta kuka on se kolmas, joka päättää, kumman antaa voittaa?

Siinäpä dilemma.

KALAMPPU

2011-11-05T09:51:00.003+02:00

En enää osaa ostaa lamppuja. Energiansäästölamput ovat laajentaneet kauppojen lamppuvalikoimaa niin, etten enää pysty ostamaan lamppuja. Kun yksi lamppu palaa, pitää mennä sen kanssa kauppaan etsimään samanlainen (kuin pelaisi muistipeliä!) tai pieleen menee. Olen jo kertaalleen vaihtanut lamppuja Prismassa kun ostin vääriä ja eilen ostin Valintatalosta isokantaisen lampun pienikantaiseen plafondiin (vietin hyllyllä 5 minuuttia etsien sitä ainoaa tarpeeksi lyhyttä energiansäästölamppua, että se mahtuu sinne plafondiin, ja unohdin katsoa lampun kantaa). Kaiken lisäksi päädyn jotenkin aina ostamaan lamppuja, joiden valoteho ei riitä talven pimeässä, ja energiansäästölamppuja kun ovat, lamput kestävät vuosia ennen kuin saan seuraavan mahdollisuuden ostaa paremman tilalle. Alan lopulta varmaan polttaa päreitä, ellen pysty ulkoistamaan lamppujen ostamista jollekulle.

Lampuista puheen ollen: olen alkanut herätä aamuisin virkeänä sen aamuvalon takia, mutta, mikä oleellisinta: herään vaikkei se valo olisi edes päällä. Luulen, että tässä nyt tapahtuu jokin omituinen aivojen säätäminen heräämiseen. Kun valo on useimpina aamuina herättämässä, aivot tajuavat herätä vaikkei valoa olisikaan.

Hmmh.

YHTEIS-MEGA

2011-11-04T14:31:00.003+02:00

Kaiken tiivistyminen ahdistaa. Nyt Google ja Youtube ovat yhtä. Pitää kirjautua ulos sähköpostista, jos katsoo jotain Youtubessa, koska muuten Youtube railakkaasti ilmoittaa, että olen kirjautunut sisään Google-tililläni. En tahdo, hittolainen!

Eilen saavutin ennalta-arvaamattoman keski-ikäistymisen rajapyykin: radiosta tuli Aerosmithin Dream on ja minä rakastin sitä biisiä. Kamalaa, että kaikenlaisesta kapinallisesta punkista ja ties mistä jazz-hevistä on tultu siihen, että kuulen Aerosmithin biisin ja tykkään siitä.

Huu. Onneksi kuulen radiota vain kuntosalilla.

IEE

2011-11-03T14:43:00.003+02:00

Syksy on mennyt niin kiireessä, etten ole ehtinyt hämmästellä miten lämmin marraskuu on. Minusta on lähinnä omituista, että kesä jo loppui. En ihan ehtinyt vielä mukaan siihenkään.

Olen onnellinen kiireessä. Muistan sen nyt. Kiire luo illuusion tarpeellisuudesta. Vuodet ilman kiirettä (joita moni minulta kadehti) tuottivat silkkaa maailmantuskaa, kun tarpeettomuuteni oli niin selvästi näkyvissä.

Tosin sitä ei koskaan tiedä, milloin on tarpeellinen. Tänäänkin minut pysäytettiin ja kiiteltiin ajat sitten toiseen blogiini kirjoittamastani jutusta. Niin että. Vaikka sitä luulisi olevansa niin yksin, joku joskus lukeekin.

Minulla on huono omatunto: viisibloginen elämä ei sovi tähän kiireeseen.

Bussikuski hymyili minulle jotenkin iloisesti ja päättelin heti, että se johtui siitä, että käytin ripsiväriä eka kertaa tänä vuonna (ripsivärini on vuosia vanha; se ei oikein kulu kun sitä käyttää kerran vuodessa). Lupasin itselleni, että käytän värin loppuun, mutta jaksan ehkä viikon. (Minulla oli ripsiväriä, koska menin valokuvattavaksi. Kuvaajan persoonallisuudella on kauheasti merkitystä. Tyly kuvaaja saa minusta hätääntyneen näköisiä kuvia, eilinen kiva kuvaaja sai hymyilevän, iloisen kuvan.)

(Taiteilija sanoi tänään, että meditoivilla ihmisillä on salaperäinen hymy. Mietin heti, onko minulla. En ehkä ole meditoinut tarpeeksi. En tosin tunne enää sellaista tilaan asettumisen paniikkia kuin ennen. Olen päättänyt, että kaikki on samaa enrgiaa, joten ei edes ole mitään tilaa, johon asettua.) (En lipsahtanut murehtimaan edes eilen, kun minulle vihjailtiin, että osaan peittää läskini hyvin. Miksi naiset sanovat toisilleen aina tällaisia asioista? Kehuvat, muka, mutta piikittelevät. En koskaan unohda näitä klassikoita vuosien varrelta, kuten muka kateellisena lausuttu: "Olispa mullakin tollanen iso perse kuin sulla!") (Pidän itsestäni nykyään, joten nauran tällaisille.)

(Eilen tajusin, että olen nykyään hullun onnellinen sen takia, että elän nyt-hetkessä. Aina kun stressaannun tai suren tai ahdistun, ajattelen: on vain tämä hetki, voin vaikuttaa vain tähän hetkeen. Ja siihen loppuvat huomisen murheet. Ja olen taas hullun onnellinen.)

KIISATANALLISUUS

2011-11-01T18:26:00.004+02:00

Vihaan kysymysten esittämistä. Kysymyksillä on aina riski olla tyhmiä.

Huomenna yritän loppuunsuorittaa yhden luentosarjan, joka on ollut mahtava oppi siitä, millaisia selityksiä luennoitsijalla voi olla. Joka kerta olen odottanut, miten hän selittää sen, ettei hänellä ole meille mitään luennoitavaa. Kaikki on jo käyty läpi; lastenhoito, palaaminen pitkältä matkalta, tietokoneongelmat. Luentoja on ollut neljä, kolmella ensimmäisellä kuuntelin selityksiä, neljännelle en mennyt, mutta jos menisin tuolle viimeiselle - sitten saisin ehkä opintopisteet rekisteriin.

Yliopisto on suuri vitsi. Jos opintopisteiden saamiseen riittää, että laittaa nimen läsnäololistaan, ei opiskelu ole yhtään motivoivaa. Miksi tehdä muistiinpanoja? Miksi edes yrittää oppia jotain?

Vaikka eihän sitä tenttiin pitäisi opiskellakaan vaan "elämää varten". Silti. Jos edes luennoitsija olisi kurssistaan kiinnostunut, se auttaisi.

Äh, en jaksa ajatella yliopistoa.

Yritän vältellä kysymyksen esittämistä.

TAHTOO SANOA

2011-10-30T20:47:00.005+02:00

Olen hullun väsähtänyt hurjan viikonlopun jälkeen. Pari huomiota:

1) Sain näppäimistön, jossa on johto. Se on kivaa vaihtelua langattomaan näppikseen, mutta tämä uusi näppis kolisee järkyttävästi, kun tällä kirjoittaa. En tykkää äänistä. Pitänee tästedes kirjoittaa korvatulpat päässä.

2) Tulin kuvailluksi sokealle. Oli tosi hauskaa kuunnella, miten kuvailija näkee minut. Olisin sanonut itsestäni ihan eri asioita. Minusta on huomattavaa, että toisessa poskessani on varmaan neljäkymmentä luomea ja pisamaa, mutta ehkä kukaan ei halua sanoa sitä ääneen (toinen vaihtoehto: ihmiset eivät näe toisissaan luomia ja pisamia vaan ihmisen itsensä). Olisin myös sanonut: hyppyrinenä. Mutta niin kävi muillekin, joita kuvailtiin - kaikki olisivat sanoneet jotain muuta. Kukin näkee itsensä jotenkin raaempana.

Jäin miettimään, miksi ihmiset loukkaantuvat, jos heitä kuvailee realistisesti. Jos sanoisi: "suuri takamus", olisiko se loukkaavaa? Vai onko pikemminkin loukkaavaa jättää se sanomatta, koska sehän tarkoittaa, että suuri takamus on asia, joka pidetään salassa niiltä, jotka eivät sitä näe? (Olisin sanonut itsestänikin: suuri takamus.) (Minusta tuntuu, etten enää voi saada vartalotraumoja. Vaikka joku sanoisi ääneen että "varsin ruma naisihminen", en minä varmaan siitä niin olisi ihmeissäni. Joitakin joukkomme naisia kuvailtiin kauniiksi; tiesin heti, ettei minusta käytetä sitä sanaa. En silti koe, että minua olisi loukattu. Kyse on konventioista. Nainen, jolla on siilitukka, ei voi odottaa tulevansa kuvatuksi kauniiksi.) (Tajusin hetkellisesti myös, miten omituinen olen, kun yksi ryhmän jäsen sanoi: "olisin sanonut sinua punkkariksi". Kukaan ei ole koskaan sanonut minua punkkariksi, ja olen mielestäni aika hillitty. Mutta tämä onkin olennaista: mitä aikuisemmaksi tullaan, sitä pienempi irtiotto riittää siihen, että tulee määritellyksi johonkin alakulttuuriin. Parikymppisenä olisi pitänyt olla shokkipunainen irokeesi ja nenärenkaita, että olisi punkkari. Kolmikymppisenä riittää, että on lyhyt tukka ja korvakoruja.) (Tämä on mielenkiintoista!)

3) Istuin junassa nimilappu paidan rinnuksessa.

MUOVI JA SEN KATKU

2011-10-26T14:27:00.002+03:00

Muovin pois heittäminen on kamalaa. En pysty siihen; se ahdistaa liikaa. Ja mitkä ovat pahimmat muovinpalat kotona? Suuret, paksut leikkuulaudat! Hirveitä kimpaleita, jotka eivät tule maatumaan koskaan. Aurinkokin sammuu ennen kuin noista päästään.

Niinpä meillä on käytössä leikkuulautoja, joiden kunkin ikä on (uskaltaako edes sanoa) noin 14 vuotta. Ostin omani, kun muutin lapsuuskodista (siitä on nyt yli 14 vuotta) enkä ole koskaan ostanut uutta. Kullalla oli kaksi ikivanhaa leikkuulautaa jo silloin, kun löimme hynttyyt yhteen (ja siitä on ihmisikä, tuntuu).

Olen yrittänyt viimeiset pari vuotta venyttää leikkuulautojen elinikää uittamalla niitä kiehuvassa vedessä ja välillä sitruunamehussa (se poistaa hajut), mutta nyt ne ovat sellaisessa pisteessä, etten enää halua koskea niihin ilman hanskoja enkä syödä mitään, mitä niiden päällä on leikattu. Oletan, että puhkiviillellyssä muovipinnassa elää bakteereja, koska hajut pinttyvät, laudat eivät puhdistu pesussa jne. YÄK!

Menin sitten lopulta kauppaan. Taas niitä muovinpaloja! Ja aina niin ruman värisiä! Hirveitä kirkkaanvihreitä ja punaisia; kuka haluaa pilkkoa ruokansa niin asiattomanvärisellä laudalla? Päädyin ostamaan pari bambulautaa, eivät varmaan kestä yhtä kauan kuin muovi eivätkä varmasti ole sen ympäristöystävällisempiä. Varmaan jotain uhanalaista lajia ja muutenkin tappavia tuotteita. Mutta en vain pystynyt ostamaan niitä muovisia.

Nyt kun vielä pystyisi viemään ne vanhat leikkuulaudat roskikseen ja unohtamaan koko jutun. Se on vaikeaa; edelleen ajattelen, mitä kaikkea heitin kaatopaikalle muutoissani vuosina 2001 ja 2004, ja miten nekään eivät vielä ole maatuneet.

Roskiksesta tuli mieleeni: ihmiset ovat sitten ihan yhtä typeriä joka paikassa. Taloyhtiön ulosmenotien varrella oleva roskis on ollut täynnä jo päiväkausia, mutta ihmiset jättävät roskansa sinne. Varikset ovat repineet roskapussit ja levittäneet roskat koko parkkipaikalle. Mutta sinne ne roskat silti pitää jättää. Kun taas 30 metrin päässä on tyhjä roskis. Mutta 30 m, sehän on ihan liikaa, eihän nyt roskien takia ylimääräisiä askelia viitsi. Uh.

KYLPYHUONE

2011-10-25T13:15:00.006+03:00

Tavaroideni listaaminen jatkuu (olen tosin havainnut, että omistaminen on niin häilyvä olotila, että listan tekeminen on mahdotonta. eilen meille esim. ilmestyi uusi mikroaaltouuni, niin hä, onko se nyt meidän ja onko meillä siis nyt kaksi mikroa vai listaanko niistä vain toisen koska jompikumpi on menossa kierrätykseen. tällaista tavarankärräämistä tapahtuu koko ajan joka suuntaan).

Kylpyhuone on helppo (ja listaamalla siellä olevat tavarani vien ilon kaikilta vierailta, jotka nauttivat salakähmäisestä kylppärin kaappien availusta aina vierailulla käydessään (kai sellaisia ihmisiä on?)):

- Seinällä kolmihyllyinen teline. Sisältö:

1) Ylin hylly: hiusvaha (merkillä ei ole väliä, käytän sitä vain kun tukka ei mene muuten mihinkään järkevään olomuotoon), melkein tyhjä desinfiointiainepullo, hiusharja (jota en ole käyttänyt vuosiin, koska hiukseni ovat lyhyet) ja deodorantti (merkkiä en muista, olen repinyt siitä etiketit pois)

2) Keskihylly: pumpulipuikkopaketti (josta sain reklamoitua itselleni 5 euroa, koska puikot ovat luonnevikaisia paskiaisia), ripsien kestoväri (joka on niin vanhaa, etten tökkisi sitä silmieni lähelle kovin mielelläni), sakset, vanha puuterirasia josta on jäljellä enää peili, muovinen vanupuikkorasia jossa pikkusälää: My Little Pony -saippua vuodelta 1989 (otan sen käyttöön seuraavaksi) ja Viking Line -saippua samoilta ajoilta, kynsisakset, kynsileikkuri, pinsetit, rasia tulitikkuja

3) Alin hylly: (jätän kertomatta esineet, jotka eivät ole minun) melkein tyhjä puolen litran Essex-purtilo, melkein tyhjä pienempi rasvatuubi, vuosien takainen shampoo (olen saanut sen lahjaksi, siinä on silikonia joten en käytä sitä), kynä

- Suihkussa on metallinen hylly (muistaakseni Sini), jossa on imukuppikiinnitys, niin kökkö, ettei imukuppien välimatkaa voi säätää ja tässä meidän suihkussamme kumpikin imukuppi osuu tismalleen sauman kohdalle. Tämän vuoksi hylly on sidottu kiinni suihkuun. Jee, kaunista. Hyllyssä on: mäntysaippua, 3 shampoopulloa, melkein tyhjä kasvojen puhdistusaine. Lisäksi suihkussa on nestemäinen kasvosaippua, puteli on vesihanan päällä.

- Peilikaapissa on (minun): Michael Jackson -energiajuoman muki (vuoden 1997 keikalta), jossa kaksi hammasharjaa (toinen vaihtopäinen); melkein tyhjä naamarasva (1,5 vuotta vanha; ostin sen kun tarvitsin kasvoille aurinkosuojaa ja se oli Pietarsaaren Prisman ainoa naamarasva, jossa oli suojakerroin ja joka ei maksanut yli kymppiä); joku näyteputkilo ajalta, jolloin kullan sisko työskenteli Kicksissä (siitäkin on vuosia, ehkä sitä ei pitäisi enää käyttää); melko tyhjä suuvesi (en muista merkkiä, etiketit olen repinyt irti); melko täysi suuvesi (ainoa, joka auttaa oikeasti vihloviin hampaisiin eli Colgaten pinkki; eilen huomasin, että tuote on poistunut Prisman valikoimista, sain paniikin ja hain kolme pulloa Halpa-Hallista); Rainbow'n miesten parranajokoneen varsi ja Rainbow'n vaihtoteriä kyseiseen varteen - välissä terien muoto on muuttunut siten, etteivät terät enää sovi varteen vaan ne pitää teipata ilmastointiteipillä; solki, kaksi pinniä ja hiuslenkki (miksi ihmeessä?); tulitikkurasia, jossa sokeria (ihon kuorintaan); kolme erilaista vihlovien hampaiden hammastahnaa (joista kaksi tuubia ei tyhjene koskaan, koska ne eivät toimi); läpinäkyvässä muovipussissa kaksi sinistä muovista hammaslääkärin systeemiä, joissa on pumpulipallo päässä (en käytä niitä mihinkään, mutta ne ovat hienoja).

- Lavuaarin reunalla: palasaippua emaloidussa saippuatelineessä (joka on varmaan sata vuotta vanha; teline siis, ei saippua).

- Lavuaarin alakaapissa: 3 pulloa vaaleanpunaista suuvettä, yksi hammastahnatuubi. Siteitä & tamponeja (en laske niitä!)

- Muuta: 7 rullaa vessapaperia, vessaharja, kaksi erilaista pesuainetta, rätti, sieni, lattiankuivain, roskis (kannellinen), pyykkikori, kahta jauhemaista pesuainetta (toinen muovisessa säilytyslokerossa) ja yksi nestemäinen, yksi pesuainemitta, pesupallo, pesukone.

- Lisäys: Vaaka! En ole astunut sille vuosiin, joten en näköjään enää edes näe sitä. (Kuvitella, miten suuri osa mukana kulkevista tavaroista on "melkein tyhjiä putiloita" ja "en ole käyttänyt vuosiin". Yäk, mitä hamstraamista.)

Ja näin on todistettu, etten todellakaan omista vanulappuja, mikä ihmetyttää naispuolisia tuttaviani. En edes tiedä, mihin vanulappuja pitäisi käyttää. Tulin myös todistaneeksi, että omistan paljon melkein tyhjiä purnukoita, joita en koskaan käytä loppuun, koska niiden sisältämät aineet ovat vanhentuneet. Pitäiskö heittää pois vai? Mutta sittenhän kaikki hyllyt olisivat tyhjiä!

KAAMUS

2011-10-24T10:54:00.002+03:00

Minulla on tapana laittaa herätyskello pois päältä, kun nukun. Eikä mitenkään niin, että kun kello piippaa, laitan sen pois päältä vaan siten, että joskus vaikka neljän aikaan yöllä laitan kellon jo valmiiksi pois päältä ettei se edes piippaisi aamulla.

Vihaan herätyskellon ääntä niin paljon, etten ole koskaan edes yrittänyt kiduttaa itseäni laittamalla kellon niin kauas sängystä, etten saisi sitä unissani pois päältä. Ja toisaalta: jos veisin sen vaikka keittiöön, menisin takuulla yöllä keittiöön laittamaan sen pois päältä.

Saatan herätä yön aikana monta kertaa ajattelemaan kauhulla, että joudun heräämään aamulla herätyskellon ääneen.

Ja nyt meillä on se auringonnousua imitoiva sarastusvalo: se on helppo, koska se alkaa hitaasti kirkastua puoli tuntia ennen kellonsoittoa. Laitan sen pois päältä heti kun siitä pääsee pienikin valonsäde silmiini. Se on oikeastaan aika kiva kello, koska se varoittaa että se alkaa kohta soida, ja sen ehtii hyvin sulkea ennen sitä. Ei tarvi koko yötä pelätä, että joutuu heräämään sen ääneen.

Ja niin minä olen päättänyt, että aloitan opiskelun klo 9, ja tässä minä olen hereillä juuri ja juuri klo 11. Mutta minä en olekaan enää mikään aamuihminen. Illalla ei tule sellaista hetkeä, että minua nukuttaisi. Olen testannut. Jos olen yksin kotona, en huomaa että kello tulee yksi, kaksi. Yritän mennä lopulta kahdelta nukkumaan, koska se on jotenkin säädyllistä, mutta valvon neljään asti. Minua nukuttaa vain aamuisin.

(Jos en ole yksin kotona, kuljen nöyrästi toisen ihmisen rytmissä, koska siten saan edes jotenkuten elämäni noudattamaan kuvitelmaani normaalista.)

Pidin ekan vapaan viikonlopun aikoihin, ei olisi pitänyt: nyt en takuulla ehdi kaikkea mitä tällä viikolla on pakko. Ja väsyttää, vaikka pidin vapaata, joten hukkaanhan se meni kuitenkin.

Unta, en minä muuta halua. Unta 14 tuntia vuorokaudessa, noin aluksi.

JOISTA EI

2011-10-22T18:18:00.003+03:00

Tänään mietin: onko sillä merkitystä, kirjoitanko tämän proosan, joka haluaa tulla kirjoitetuksi vai kirjoitanko niinä lyhyinä hetkinä, kun ehdin ja jaksan, sittenkin runoja. Onko sillä merkitystä?

-

Olen pitänyt tällä viikolla kaksi vapaapäivää, koska tajusin, etten alkanut opiskella päätyäkseni rojahtamaan joka ilta sänkyyn puolikuolleena. Aloin opiskella (ja tämän sanoin opiskelukavereillekin) huvikseni. Minussa on liikaa suorittajaa vielä tämänikäisenäkin. Olen edelleen, aikuisena, typerä ja luulen, että tekemällä suorituksia voi tulla paremmaksi ihmiseksi.

Tänään olen pitänyt niin totaalisen vapaapäivän, etten ole edes kirjoittanut. Tämä on rasittavinta: kun tietää, että pystyisi kirjoittamaan muttei halua. Olisi aikaa, olisi ideoita, muttei halua. (Se, ettei halua, johtuu väsymyksestä. Eli ei sitten kuitenkaan pystyisi, kuvittelee vasta, että pystyisi.)

-

Minerva kirjoitti kiitollisuudesta, ja minä aloin ajatella, montako ihmistä minulta puuttuisi, jos ei olisi näitä ihmisiä, jotka tekevät vain työtään. Montako ihmistä minulta puuttuisi, joista en edes tiedä, että he olisivat voineet äkkinäisesti kadota maailmasta ennen kuin olen edes tavannut heidät? Kun joku on lapsena selvinnyt jostakin, mistä ei olisi ollut todennäköistä selvitä, mutta mistä ei jää näkyviä jälkiä, siitä ei varmaan tule usein puhuneeksi. Eikä sitä kysytä. Hei, onko joku joskus pelastanut sinun henkesi? (Tiedän yhden, jota ei olisi, ja jota ilman minuakaan ei olisi tällaisena kuin olen, joten tiedän, mitä on olla kiitollinen ventovieraille.)

Ja sitten on aina myös niitä, joita ei ole enää, vaikka jotkut olisivat kuinka tehneet työtään. Ja silloin tietää päässeensä pitkälle, kun tuntee enimmäkseen iloa siitä, että joku sellainen oli, vaikkei olekaan enää. Enimmäkseen iloa.

BLUFFI JA SEN STUFFI

2011-10-20T13:17:00.002+03:00

Olen Marginaalia lukiessani ajautunut pohtimaan, onko asioilla sittenkin minulle merkitystä nykyään. Olen jopa jossain määrin joutunut paljastamaan bluffini tässä. Koska: eräänä iltana podin suurta alemmuutta siitä, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään. Haa! tajusin sitten: tämähän tarkoittaa, että sillä, että minulla olisi jotakin annettavaa, olisi minulle merkitystä.

Näin ollen maailma on täynnä merkityksellisiä asioita.

Toisaalta olen tänä syksynä löytänyt elämälleni muutakin tekemistä kuin pöytälaatikkokirjoittamisen, joten ehkä satunnainen illuusio asioiden merkityksellisyydestä liittyy tähän. Kun vain kirjoittaa pöytälaatikkoon 15 vuotta putkeen, on aika vaikea kokea, että millään olisi mitään merkitystä. (Tietenkin sitä kuvittelee, että kirjan julkaisemisella olisi merkitystä, mutta samaan aikaan tajuaa, että mikään julkaiseminen ei poista sitä tosiasiaa, että on pakkomielteinen kirjoittaja ja elää kuplassa, jossa voi vain kirjoittaa tietäen ettei tule jäämään kenenkään mieleen eikä kirjallisuushistoriaan eikä minnekään muuallekaan niillä teksteillään. Vaikka ne siis julkaistaisiinkin, sitä olisi vain se kolmastoista kirjailija tusinassa; joku lukisi, ei moni, eikä kukaan muistaisi takakannen suljettuaan.)

(Tee työtä, jolla on tarkoitus!)

SASSE

2011-10-20T11:58:00.002+03:00

Sain uuden työtuolin. Siinä on käsinojat, jotten rasittaisi käsiäni virheellisesti roikottamalla kyynärpäitä ilmassa kun kirjoitan. Mutta käsinojat ovat niin kaukana toisistaan, etten yletä niille. Enkä osaa säätää tuolia. Tässä on sen sata vipua. Kuka näitä tuoleja suunnittelee? Aina on miljoona vipua, joista ei tiedä, mitä tapahtuu. Yhdestä kun painaa, tuoli putoaa alas, toisesta kun kiskaisee, käsinoja romahtaa, selkänoja pamahtaa.

Ergonomia on haaste, johon en osaa vastata.

Haasteista puheen ollen: on tosi vaikeaa oppia mitään yliopistossa. Tokihan minä sen tiesin, kun lähdin sinne toista kertaa, ettei siitä mitään tule. Käyn yliopistokaupungissa kerran viikossa. Päivä menee helposti näin: olen menossa professorin vastaanotolle sopimaan gradun tekemisestä: vastaanotto on peruttu; olen menossa luennolle: luennoitsija sanoo, että hänen pitää hakea lapset hoidosta, joten hän ei ehdi nyt oikein pitää tätä luentoa; päätän sitten kuluttaa aikaa kampuksen kahvilassa: se on suljettu poikkeuksellisesti klo 14; päätän mennä laitokselle lukemaan sitten edes tenttikirjaa: laitokselta on kärrätty pöydät jonnekin pois, joten siellä ei voi tehdä töitä; päätän mennä nettiin: tietokone ei huoli salasanaani, jonka se huoli vielä viime kuussa.

Sitten palaan kotiin, matkalippujen verran köyhempänä ja päivän elämästäni peruuttamattomasti menettäneenä.

Ja se on aina tällaista. Aina. Se oli tällaista 10 vuotta sitten, se on tällaista nykyään. Ihmetelkää sitten, mikseivät opiskelijat valmistu viidessä vuodessa. Se on kuulkaa vaikeaa, kun kukaan ei vaivaudu olemaan paikalla, opettamaan, tarjoamaan opintojenohjausta jne.

Onneksi olen siellä jo toista kertaa, en enää pety niin kauheasti.

Olen jostain syystä alkanut kohdata pelkojani. Ei, väärin: olen jostain syystä alkanut pelätä vähemmän. Ajattelin tänään mennä jopa lukemaan runojani ääneen erääseen tapahtumaan, jossa on open mic -osuus. Runojen lukeminen ei ole tässä se pelottavin asia vaan se, että pitäisi mennä esiintymään ihmisille, jotka eivät ole halunneet kuulla minua. Menen sinne, röyhkeästi, lukemaan runoja kun on tilaisuus. Vaikkei kukaan ole kutsunut.

En tiedä, menekö lopulta; on olevinaan niin hulluna tekemistä, etten ehkä ehdi valita runoja. Yritän, koska sen jälkeen olisin taas asteen verran huumantuneempi omasta kaikkivoipaisuudestani.

PUHUTTELESKELLEE

2011-10-18T20:29:00.005+03:00

Mitä vähemmän ehdin kirjoittaa (kirjoittaa tarkoittaa aina runoja tai omaa proosaa; vaikka kirjoittaisin joka päivä, en välttämättä ehdi viikkokausiin kirjoittaa) sitä nopeammin muistikirjani täyttyy. Raapustan jokaisen päivän kaikki pikku huomiot sinne, koska en ehdi kirjoittaa niitä runoiksi. Siellä on kaikenlaisia aarteita. Tänään mietin, tuoksuuko poikki sahattu puu erityisen hyvältä oravan nenään, koska oravan kotikin on puussa - onko sahatun puun tuoksu sille vahvennettu kodin tuoksu?

Onko oikein vierailla ystävien luona niin harvoin, että tarvitsee joka kerta ohjeet löytääkseen perille?

AI MIKSI -IDIOOTTI

2011-10-17T11:50:00.003+03:00

Jääkiekkoa seuraavat ihmiset herättävät minussa hurjia aggressioita. Pidän heitä kaikkia väistämättä idiotteina. Ai, miksi näin tuomitseva? Asun jäähallin lähellä, tien varressa, jota pitkin kansa vaeltaa jääkiekko-otteluihin ja niistä pois. Ihan tavallista on, että he tukkivat autoillaan talomme kaikki vieraspaikat, ryyppäävät roskakatoksessamme ja sen sellaista. Viimeksi katselin, kun parikymppiset pojat jäivät istumaan talomme aidalle, yksi heistä kävi kusella pihassamme ja heitti perään tyhjän kaljatölkin. (Otin kuseskelijasta kuvan Zepan hengessä, mutten ole vielä jaksanut siirtää kuvia kamerasta koneelleni.)

Miksi tämä kansanosa saa liikkua vapaasti, jos/kun he eivät osaa yksinkertaisimpiakaan kadulla liikkumisen tapoja? Ovat he sitten liikkeellä kävellen tai autolla, ketään ei viitsitä ottaa huomioon. Kun on niin tärkeää saada ryypätä tämäkin ottelu alusta loppuun ja kusta nurkkiin, niin voi, kun ei edes käy mielessä, että tämähän on jonkun kotitalo.

Tekee mieli taas palata vanhaan ajatukseeni tyhmyyssakosta (linkittäisin sen tähän, mutten edes muista minä vuonna siitä kirjoitin).

JUMMAUS

2011-10-14T15:14:00.003+03:00

Olen alkanut kuunnella täysin pakkomielteisesti Coldplayn levyä A Rush of Blood to the Head. Minulla on taipumusta pakkomielteisiin. Eilen kulta keitti minulle teetä, koska obsessoin siitä, ettei meillä ole yöpöytää (jolle voisi laittaa yölampun). Kaikilla normaaleilla ihmisillä on yöpöytä. Meillä on kasa kirjoja lattialla ja yölamppu jossain siellä seassa. Asia ei ratkennut. Stressi väheni teellä, pikkuisen. Jonakin toisena päivänä en piittaa yöpöydistä. Saan pakkomielteen vaikkapa siitä, etten voi tietää, mitä haluan tehdä koko loppuelämäni ja kenen kanssa. Jospa viihdyn tällä alalla vain 10 vuotta? Mitä se sitten kannatti, alun alkaenkaan? Tai lähden ovet paukkuen parisuhteesta vuonna 2032? Miksi sitten edes aloitin koko jutun? Pakkomielle johtaa onneksi yleensä lukkiutumiseen, ei toimintaan, koska jos toimisin, olisin toiminut jo tuhat kertaa itseäni vastaan, ihan vain siksi, että kuvittelen että kapinointi on aina aidompaa kun virtaan mukautuminen.

(Tämän(kään) takia en voi koskaan kuvitella hankkivani lapsia. Saisin hirveän vimman lähteä pois vain kokeillakseni, miltä se tuntuu. Kaiken valitseminen on kamalaa. Elämässä pitäisi saada niin paljon kaikkea: kaikki mahdolliset parisuhteet, uskollisuudet ja uskottomuudet, lapset ja lapsettomuudet, että tulisi kylläiseksi. Mutta elämä on vain yksi. Enimmäkseen arkea.)

JOKO EHKÄ

2011-10-14T13:42:00.003+03:00

Kaupassakäynnissä ärsyttää:

a) ihmiset, jotka valitsevat hedelmät ja vihannekset siten, että puristelevat jokaista yksilöä ja kieputtavat niitä minuutin verran käsissään, sitten hylkäävät. Erityisesti tämä ärsyttää perunalaarilla. Mikä on, ettei peruna kelpaa?!

Lopetan listan ennen b:tä, koska jos b, myös ö.

Näin alkuviikolla muuten unta, joka ylitti sen, minkä luulin unessa mahdolliseksi. Unessa nimittäin vaivuin psykoosiin. Näin hallusinaatioita, minulla oli pelkotiloja. Se oli kammottavaa. Soitin sitten ihmisille hahmottaakseni, mikä on totta ja mikä ei (ja koska se oli pelottava uni, puhelut katkesivat). En kyllä tiedä, tajuaako sitä, jos vaipuu psykoosiin, mutta unessa tajusin sen. Tajusin sen siitä, että kummitukset olivat vielä elossa olevia ihmisiä, joten ne eivät voineet olla kummituksia.

Tjaah.

Olemme muuten saaneet lahjaksi sellaisen ihmeen kuin herätyskellon, joka herättelee valolla, joka kirkastuu puoli tuntia ennen kellon soimista. Lienen melko valoherkkä, koska herään saman tien kun se valo alkaa himertää. Kiroilen mielessäni, että vielä voisin nukkua puoli tuntia, mutta kun on tuo valo tuossa. Mutta se on kyllä totta, että kun se valo imitoi aamua ja kirkastuu, sitä on hirveän pirteä heti herätessään.

Pirteä ei tietenkään tarkoita, että yhtään sen enempää haluaisi nousta sängystä kohtaamaan taas uutta blaa blaa päivää, joten nukuin vielä 1,5 tuntia valo täysillä pääni vieressä, kun ensin olin päässyt yli siitä pirteydestä ja vakuuttanut itselleni, että kyllä minä vielä saan unen. Ja sain!

Voisin nukkua ihan hillittömästi. Unet ovat niin addiktoivia.

HIKIJAOS

2011-10-13T19:19:00.002+03:00

Miniläppärissä (joka toimii taas!) ei ole suomenkielstä oikolukuohjelmaa, joten kaikki reissussa kirjoittamani lehtijutut tunnistaa lyöntivirheistä (niitä ei ilmeisesti toimituksessa alisteta enää oikoluvulle).

Aloin syödä anopin virolaisia lääkkeitä, joiden toimivaa ainesosaa en tunnista. Käteni oli tänään parempi, joten tämä lupaa hyvää placebovaikutusta jatkossakin.

Kaikki kaatuu aina yhtä aikaa päälle: yölampun johto ei yletä seinään, paristot loppuvat pyöränlampusta ja näppäimistöstä (ottaisin vastaan johdollisen näppäimistön, jos saisin - ostaminen vaatisi kauppaan menemistä, joten se jäänee tekemättä), puhelimesta loppuu akku ja pesukone linkosi juuri, pitäisi nousta ripustamaan pyykit. Teevesi jäähtyy jo. Tietokone meni sellaiseen jumiin, että suljin sen niin väärin kuin sen vain voi sulkea. Salmiakkia ei ole kotona lainkaan.

Kirjoittajaryhmämme tuntuu syövän ihmisten ammatillista kunnianhimoa. Yksi jättäytyy pois päivätyöstä, toinen ei halua ylennystä, työttömiä kadehditaan. Minulla on jokin outo elämänvaihe, olen saavuttanut ammatillisen kunnianhimon ensi kertaa elämässäni ja järjestänyt itseni keväällä yhdenkin asian edelläkävijäksi. Uranuurtajana ei ole yhtään pelottavaa, koska mitä tahansa tekee, se menee pieleen. Eka kerta on pelkkää harjoitusta. (Tämä kunnianhimo on sitten taas kumonnut kirjallisen kunnianhimoni, ja kun sanon että paskat runoista, minua ei uskota vaan kannustetaan jatkamaan. Onhan se totta, kyllä minä vielä jatkankin.)

SAKSET JA LYHYKÄISET PÄÄT

2011-10-10T17:25:00.002+03:00

Kun kynää ei enää voi pitää kädessä, olen alkanut leikata & liimata. Kun saksia ei enää voi käyttää, olen alkanut käyttää mattoveistä. Ihminen on siten sinnikäs, ettei kuuntele kätensä jatkuvasti piinaavammiksi käyviä signaaleja vaan keksii kiertoteitä.

Tiedän opiskelevani oikeaa alaa, kun vietin viikonlopun vapaaehtoisesti tenttikirjan parissa ja jatkoin tänä aamuna. Päätin pitää tämän illan vapaata (muistiipanojen tekeminen rasittaa kättä, vaikkei lukeminen rasitakaan), ja koko ajan vilkuilen kirjaa pöydällä.

Pitänee alkaa tehdä muistiinpanot sanelukoneeseen, ei tarvi kirjoittaa, eikä pitää taukoja.

Kauheasti, kauheasti ideoita. Anoppi lupasi diilata minulle jotain virolaista lääkettä, joka vie kaikki nivelkivut. Lääke, jonka pakkauksen tekstejä en edes ymmärrä, kuulostaa loogiselta askelelta sen jälkeen, kun olen alkanut kirjoittaa leikkamalla & liimaamalla kirjaimia paperiin.

Sitten kun blogini hiljenee, olen joko lopultakin alkanut lepuuttaa kättäni tai syönyt niitä tuntemattomia lääkkeitä huonoin seurauksin.

KAIVANNE(T)

2011-10-10T15:12:00.003+03:00

Opin eilisestä Silminnäkijästä, että 70 % työssäkäyvistä suomalaisista ei tee kotonaan ruokaa edes kerran viikossa. Olenkin siitä lähtien pohtinut, mitä hemmettiä nämä ihmiset syövät. Eineksiä? Pelkkiä eineksiä? Tai ehkä heillä on varaa käydä joka päivä sekä lounaalla että päivällisellä ravintolassa?

Samaisesta ohjelmasta opin myös, että jokainen suomalainen lapsi syö keskimäärin 2,5 purkillista valmista lastenruokaa joka päivä. Se, että vauvat syövät pelkkiä säilykkeitä, vaikuttaa kiinnostavasti mm. immuniteettijärjestelmän kehittymiseen. Niin, ja: osaan vauvanruoista laitetaan ainetta, joka vähentää insuliinin erittymistä ja näin ollen aiheuttaa näläntunteen vauvalle, vaikka maha olisi täynnä.

En referoi enempää; katsokaa, jos uskallatte.

No niin. Voin täten julistaa, että ostamani ilmanpuhdistin todellakin puhdistaa ilman. Olen onnellinen.

Voin myös julistaa, että toisinaan olisi kiva, jos ihmiset häikäilisivät pikkuisen, eivätkä esim. kävelisi kengät jalassa ympäri vastasiivoamaani kotia. (Valitan tästä toistuvasti; mikseivät vieraat ota kenkiään pois kun tulevat meille?!)

Tenttikirjojen lukeminen nopeutui huomattavasti, kun tajusin, että voin hypätä yli ne luvut, joiden asiat jo tiedän. (En uskonut, että enää muistaisin mitään edellisistä opinnoistani, mutta kuulkaapas: puolet lukemistani kirjoista vaikuttaa latelevan itsestäänselvyyksiä! Ja kun luennolla sanotaan, että "Richard Serran teokset ovat muuttaneet ihmisten kulkureittejä kaupungeissa", huomaan, että uudet opiskelijat kirjoittavat tämän muistiin. Minulle sekin on itsestäänselvyys. On ihanaa, että olen joskus tehnyt sen pohjatyön, kirjoittanut kaiken muistiin ja päntännyt. Tieto on tallessa! Minun ei enää tarvitse!)

LOKIT JA MUUT HYÖNTEISET PARVINA PÄÄNI PÄÄLLÄ

2011-10-08T12:54:00.004+03:00

Näin unen, jossa joku luki mielenkiintoisinta koskaan näkemääni blogia. Yritin lukea sitä olan yli, mutta se oli hankalaa. Kirjoitin blogin nimen muistiin, että voin etsiä sen kotona ja lukea lisää.

Sitten heräsin.

Kirjoitin blogin nimen muistiin, että voin perustaa sellaisen. Hittolainen, nimi kuin mainostoimiston viilaama. Ei minun aivoistani luulisi sellaista putkahtavan.

Ja sitten perustin sen. Mutta siellä ei ole vielä mitään, koska saadakseni sinne jotakin, minun pitää mennä skannaamaan pari juttua. Minullahan ei ole skanneria, joten kannattaa toki yrittää perustaa skannaamista vaativa blogi.

Huomaan olevani ihan aidosti sitä sukupolvea, joka julkaisee itse sen sijaan, että luottaisi siihen, että joku jossain joskus tekee julkaisupäätöksen ja sitten, lopulta, saan julki omia tekstejäni. Minulla on niin monta blogia, että kulta ei muista niitä kaikkia (hän ei lue niistä yhtäkään, mikä on järkevää, jos joutuu asumaan kanssani). Hän tenttasi minua kaikista blogeista: kuinka usein päivität sitä, entä sitä? Hänen tiukka tuomionsa oli, että kaikki nämä blogit ovat syöneet minun valokuvausharrastukseni. Vasta silloin muistin, että minulla oli joskus olevinaan valokuvausharrastus.

Ihan toiseen asiaan nyt: Menetin hermoni ylä- ja alakerran tupakoitsijoihin niin totaalisesti, että marssin kauppaan ja ostin ilmanpuhdistimen. Sellaiset sattuivat olemaan juuri eilen superalennuksessa Gigantissa, joten sain paljon hienomman kuin olin ajatellut. Kone haistelee huoneilmaa ja päättää sen mukaan, kuinka paljon pitää ilmaa pöhistää, että pienhiukkaset poistuvat. Minusta on aika epäilyttävää, että kotonani on laite, joka haistelee, mutta fanitan sen etupaneelissa olevaa "odour level"-mittaria. Heräsin yöllä katsomaan, mikä on makuuhuoneen odour level, kun nukun siellä yksin, ja myöhemmin, kun nukuimme siellä kaksin. Mahtavaa. Jos kone vielä voisi tulostaa tilastoja ja käyriä siitä, miten asunnon odour level vaihtelee päivien kuluessa, se olisi täydellinen.

(Lykkäsin laitteen ostamista, koska myötätuntoinen isännöitsijä lupasi meille uuden asunnon. Sitten tulin ajatelleeksi, että kun on tämä megalama ovella kolkuttelemassa, ja meidän taloyhtiössämme on halpoja asuntoja, voi olla, ettei uutta asuntoa vapaudu kovin pian. Kuka täältä haluaisi muuttaa pois, kun taloudet romahtelevat yksi kerrallaan?)

En vielä tiedä, paljonko laite auttaa itse ongelmaan, eli siihen että olen herkistynyt savulle niin paljon, että se vähäinen määrä, joka tihkuu lattian tai katon läpi (tämä ei ole vainoharhaa, isännöitsijä sanoi että niin voi käydä) saa minut yskimään. Moni muu ei edes haista mitään, mutta minä tunnen, kuinka myrkkykaasut kertyvät nurkkiin. (Luulin jo, että yläkerran tupakoitsija oli kuollut, kun asunnossa alkoi remontti, mutta se oli liian varhaista - hän on palannut kotiinsa ja aloittaa yskimisen joka aamu ennen kuutta.)

SKEL

2011-10-04T09:33:00.003+03:00

Tenttikirjojen lukeminen aiheuttaa noidannuolia. Herään öisin siihen, että hartiat kramppaavat (se on se trapetsius-lihas) tuskaisasti. Toisina päivinä särkylääkettä, toisina ei. (Pitäisi yrittää päästä fysioterapeutille; nyt kun olen opiskelija, se voisi onnistua paremmin kuin julkisella puolella.) Ja peukalossa on omenankuorimis-kirjoitusvamma. En ole pystynyt kuukauteen tekemään mitään peukalolla (ja peukaloa tarvitsee aika moneen asiaan, esim. pyörän vaihteiden vaihtamiseen tai kun työntää töpseliä pistokkeeseen tai ottaa repun selästä).

(Kipu kädessä on siirtyillyt paikasta toiseen jo pari vuotta, joten suhtaudun siihen rennosti. Ai, tänään peukalossa ei ole oikein tuntoa? Mitä siitä, kynä pysyy vielä kädessä!) (Pitäisi varata aika fysioterapeutille! Mutta kaikki tämmöiset käytännön asiat (oman pään ulkopuolelle siirtyminen) vaativat niin paljon, etten koskaan tee mitään. Varaa aikaa minnekään.)

Onneksi opiskelen kahta asiaa, joten voin tänään unohtaa tenttikirjat ja kirjoittamisen ja sen sijaan istua tietokoneella laskemassa elokuvan sekunteja (eikö kuulostakin salaperäiseltä!)

Nyt on sellainen olo, että teen koko ajan kauheasti jotain, mutta mikään ei etene yhtään. Kaoottinen. (Sitä paitsi opiskeleminen on saanut minut juomaan kahvia jo ainakin neljä kertaa tänä syksynä. Siitä tulee kamala olo; valvon aina seuraavan yön potien mahakipua, mutta silti: aina kun joku tarjoaa, juon kahvia.)

TAKIT

2011-10-03T16:48:00.004+03:00

Ei, en ole unohtanut projektiani listata kaikki omistamani esineet. Olen vain pulassa; olen listaamisen keskellä esimerkiksi:

- saanut takaisin yhden lainassa olleen romaanin
- saanut yhden runokirjan (Hal Sirowitz; siis ulkomaisten runojen listaan)
- ostanut yhden kirjan, jossa on arjen filosofisia harjoituksia
- saanut kaksi taidekirjaa.

Tästä ei tule koskaan loppua.

Helpottaakseni kirjojen aiheuttamaa eksistentiaalista kriisiä ajattelin tehdä tänään jotain helppoa: listaan takit, jotka omistan. Yksinkertaista! Selkeää!

- liian suuri, vihreä sadetakki (löytyi yhden asunnon kellarista)
- pitkä, musta villakangastakki (kirpputorilta 5 e; olen käyttänyt lähinnä yksissä hautajaisissa)
- pitkä, musta toppatakki (isä osti sen minulle opiskeluaikoina, kun olin palellut noin 5 talvea ilman toppatakkia)
- lyhyt, musta toppatakki (ostin saatuani joululahjaksi lahjakortin jonnekin) (ai, miten niin kaikki on mustaa?)
- tummansininen, tikattu muovinen takki (löytyi mummolan vintistä, lienee 70-lukuinen)
- valkoinen sadetakki (no niin! valkoista! hankin sen Saksan-matkalle, käyttöä oli. miksen ole heittänyt liian suurta, vihreää sadetakkia pois, on mysteeri)
- vihreä kangastakki ("välikausitakki"; ostin opiskeluaikoina, veikkaisin vuotta 2002. ei maksanut paljon, en kyllä muista, mitä)
- vihreä nahkatakki 1960-luvulta (ai, nyt kaikki on vihreää sitten? tämä on äidin vanha, joka ei mahtunut minulle teini-iässä, mutta yllättäen muutama vuosi sitten mahtui ja siitä lähtien olen käyttänyt sitä joka kevät ja syksy)
- musta Puman hupparitakki (jonka sain Saksasta naiselta, joka oli dyykannut sen roskiksesta)
- varsin huippumuodikas 1960-luvun villakangastakki, joka on kaunein näkemäni, mutta jota en kehtaa useinkaan käyttää, koska se on todella katunäkymässä erottuva (sen yläosa ja hihat ovat valkoista karvaa, muuten se on raidallista villakangasta. hyvin tyköistuva)

Yhteensä siis: 2 toppatakkia, 2 sadetakkia, 5 välikausitakkia (joskus en omistanut yhtään välikausitakkia, siksi niitä kai on tullut haalittua) ja 1 niin hieno vanha takki, ettei sitä voi käyttää koska sitten hävettää taas jokin vaikeasti tunnistettava joukosta erottuminen. 10, hieno tasaluku! Itse olen näistä ostanut omilla rahoillani ihan uutena kaupasta peräti 2. Tässä selvisi muuten sekin, että kallein ostamani takki on valkoinen sadetakki, alessa 35 euroa.

(Kuten huomaatte, en omista esim. verkkatakkia, tuulitakkia tai mitään muutakaan, millä voisi ulkoilla. Siksi ulkoilen vain kesällä.)

ILMAN SADETTA, JAA

2011-10-03T13:28:00.002+03:00

Melkein itkin ilosta, kun huomasin tänään, että olen kuntosalilla. Viime aikoina on ollut lieviä motivaatio-ongelmia. Muistelen lukeneeni jostain, että uuden tavan syntyminen vie kaksi kuukautta. Ei minulla. Vielä tämä kymmenes kuntosalikuukausi on sitä ihan samaa kalenterin tuijottelua kuin alussa. Että pitäisi mennä vähintään kaksi kertaa tälläkin viikolla, minähän päivinä sitä menisi. Ei se ole automaattista. (Alkumotivaatio kesti kyllä yllättävän pitkään, heinäkuulle asti olin ihan onnessani kuntosalille pääsemisestä.)

Tänään, lupasin itselleni, opiskelen koko loppupäivän. Olen, huomaan, alkanut käyttää kummallisia pilkutuksia lauseissani. Olen, tosin, opiskellut useamman viikon kauhean ahkerasti. Missään se ei näy (ei ainuttakaan opintopistettä, ei yhtään valmista esseetä), mutta viikot menevät ohi hujauksessa. Entisessä elämässäni saatoin pohtia yhtä runoa muutaman päivän. Aika mateli.

En tiedä, kumpi on parempi tapa elää, onko kumpikaan.

Silti on edelleen tunne, että pitäisi uskaltaa enemmän. Eilenkin tapasin kauhean paljon ihmisiä päivän mittaan, ja illalla podin kauheaa ahdistusta siitä, mitä kaikkea typerää olin sanonut kaikille, joita tapasin (tuskin mitään). Opittuja kaavoja, opittuja reaktioita. Opetan itselleni uusia, mutta, kuten alussa totesin, rutiinit eivät tartu minuun nopeasti.

TELO

2011-10-01T14:47:00.003+03:00

Tänään muistin, miksi rakastan Suomea! (Olen innostunut, joten käytän tuota väkevää r-sanaa.) On syksy, kaupungin keskusta on täynnä lehtipuita, kaikki on oranssia ja keltaista, aurinko paistaa. Rakastan puita. Suomessa on puita joka paikassa.

Tästä on hyvä lähteä. (Olen vihannut kaikkea Suomeen liittyvää huhtikuun Rooman-matkasta asti, joten tämä on jo askel eteenpäin. En ajattele, että kohta koittaa puolen vuoden pimeys, josta kukaan ei selviä vaipumatta koomaan.)

(No, nyt minä ajattelen sitä pimeyttä!)

Olen päättänyt sivistää itseäni sarjakuvilla. Se on hauskaa; keräsin kirjastosta kaikki kiinnostavannäköiset albumit, kannoin täyden repun kotiin. Ja nyt minä aloitan!

-

PS Kirjoitusryhmässä yksi runoilija oli kirjoittanut säkeen, joka oli niin hyvä, että melkein oksensin. En pystynyt sanomaan siitä hänelle, koska ajattelin, miten epäoleellista on, että se lause osui juuri minuun juuri niin hyvin. Tuli tunne, ettei palaute saa olla niin subjektiivista. Sitten minua kadutti, ja mietin, lähettäisinkö hänelle sähköpostin, jossa lukisi "se lause oli niin hyvä, että melkein oksensin", mutta sitten sekin alkoi tuntua kamalan kiusalliselta. Paljastaa itsestään sellaista; että nämä sanat kuorivat minusta esiin jotakin.

KAIKKI MUUT TIETÄVÄT PAREMMIN

2011-09-29T20:33:00.002+03:00

Ystävillä on omituinen kyky ratkaista elämäni ongelmia. Pitäisi tukeutua heidän neuvoihinsa useammin.

Ostin kesällä venäjää puhuvan Muksis-pehmolelun. Olen oppinut siltä vahingossa venäjää. Tästä tulin ajatelleeksi, että pitäisi valjastaa pehmolelut enemmänkin kieltenopetukseen. Kun puhuva Muksis on minusta niin hauska, että kuuntelen sitä monta kertaa päivässä, se voisi saman tien puhua käytännöllisempiä lauseita. Jos se toistelisi "Haluan ostaa postimerkkejä" ja sellaista, oppisin ihan varmasti. Nyt sen sijaan osaan selittää, miten paljon rakastan maitoa ja kehua "sinä olet hyvä ystävä!"

HOUSUT JA KINTUT

2011-09-29T17:08:00.003+03:00

Silmälaseissa arjen testin ovat voittaneet kalleimmat lasit. Ostin ne pikkuliikkeestä vuonna 2007, ja niillä näkee edelleen hyvin. Ainoa ongelma on, että ne pysyvät koossa pikaliimalla, joten niitä pitää korjata vähän väliä. (Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee linssien laatua, joten pikaliimalla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.)

Vuonna 2008 Silmäasemalta ostamani lasit (Armanin kehykset) ovat muuten hyvät, mutta kehyksistä lähti maali heti ekana käyttövuonna. Niin, ja linssien pinnoitteellekin on tapahtunut jotain; niillä näkee edelleen hyvin, mutta valoa vasten huomaa, että linssien koko pinta on täynnä viiruja.

Vuonna 2009 ostin kahdet lasit Eyenistä ennen liikkeen konkurssia. Tosi halvat lasit molemmat. Kumpienkin lasien linssit ovat alusta asti taittaneet valoa siten, että jos pimeällä katsoo katulamppuja, valo on säteittäinen, ei pistemäinen. Näistä laseista toiset toimivat tästä huolimatta edelleen hyvin, mutta toisten pinnoite on muuttunut öljyiseksi kerrokseksi linssien pintaan, joten laseilla ei käytännössä näe pimeällä muuta kuin valojen sotkua.

Tietääkö kukaan, mitä tuollaiselle pinnoitteelle voi tehdä? Putsaako silmälasiliike niitä pinnoitteita pois vai ovatko lasit sitä mukaa entiset? Ajattelin vain, koska myös niiden vuoden 2008 lasien pinnoitteessa on jotain vikaa, koska pinnoite tulee täyteen viivoja, jotka sotkevat kuvaa.

Ja: jos suttuiselle pinnalle ei voi tehdä mitään, onko pinnoitteiden laittamisessa mitään järkeä? Jos pinnoite pilaa linssien läpinäkyvyyden parissa vuodessa, onko koko pinnoitteen idea vain se, että pitää ostaa uudet lasit vaikkei näön puolesta tarvitsisi?

Se silmälaseista!

Ostin tänään Moleskinen muistikirjan, ja kun kaupassa ei ollut perusmallia, jota käytän, jouduin ajautumaan ulos rutiineistani ja ostamaan reportterimallin. Myyjä oli tosi hyvä; hän sanoi, että käyttää tätä mallia itse ja siihen on hyvä kirjoittaa. Ja sitten hän vielä myi minulle kynän! "Minusta Moleskineen on ihana kirjoittaa tällä kynällä", hän aloitti, ja tiesin heti, että olen mennyttä. On ihanaa, kun joku suosittelee kyniä. Olen ihan älyttömän kranttu kynien kanssa (olen käyttänyt monta vuotta vain yhdenlaisia kyniä, joita Tiimari myy).

Toivon, toivon rakastuvani tähän kynään.

HERNEN MONTA MERKITYSTÄ

2011-09-26T13:39:00.003+03:00

Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjan Harjukaupungin salakäytävät. Tai voiko sanoa, että luin sen, kun luin vain kirjan enkä etsinyt netistä kirjan toista loppua? (Olen luddiitti; en lue kirjoja netistä.)

No, siis. Kirjassa mainitaan Jyväskylän elokuvallisia ja maagisia paikkoja. Tällaisen kirjan kirjoittaminen on riski siitä syystä, että maagiset paikat ovat kaikille eri. Minulle oli kauhea pettymys, ettei Jyväskylän vanha Juomatehdas ollut kelvannut maagiseksi paikaksi. Lähestulkoon kaikki JKL-magia on minulle tapahtunut siellä.

Puistokadulla on kirjan mukaan kohta, joka näyttää aivan Pariisin tietyltä paikalta. Mutta kuulkaas! Jyväskylän kävelykatu näyttää tismalleen saksalaisen Hernen kaupungin keskustalta! Tähän liittyy hassu tarina:

Ystävä vei meidät Herneen. Hän pahoitteli etukäteen, että vie meidät niin rumaan kaupunkiin (myös hänen siskoaan puistatti, kun hän kuuli, että menemme Herneen, niin rumaan paikkaan!) Hernessä on kuitenkin loistava, uusi arkeologinen museo, jossa on kaikkea vänkää, kuten liukuhihnoja, videohuoneita ja muuta sellaista innostavaa. Mutta siis, kun astuimme ulos museosta ja menimme tutustumaan tähän kammottavaan kaupunkiin, pysähdyin ensimetreillä. Sanoin: This is exactly like Jyväskylä! Ja se kuulkaa oli; jopa kävelykadun lampuissa valojen väri vaihtui jyväskylämäiseen tapaan. Ja Hernen kirkon torni näyttää JKL:n kaupunginkirkon tornilta!

Ainoa ero oli se, että kävelykatu oli kolme kertaa leveämpi, niin että siinä mahtui tekemään jotain muutakin kuin istumaan kauppojen portailla. Niin, ja siellä oli kahviloidenkin terasseja, ei vain kaljaterasseja niin kuin Suomessa.

Minusta Jyväskylä on kyllä ruma kaupunki, mutta että tuo, parannettu versio kaupungista, oli saksalaisten mielestä häpeällisen kammottava, oli kuitenkin pieni järkytys. Tämän saksalaisen ystävän pitäisi tulla käymään Suomessa ensi vuonna. Minne hänet voi viedä?! (Toinen ongelma: mihin museoihin voi vielä ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että jokainen pienikin kaupunki on täynnä arkeologisia, mahtavia museoita germaani- ja roomalaisajoista?)

Yritin löytää Hernen kävelykadusta kuvaa netistä, mutten oikein onnistunut. Ja koska olin liian järkyttynyt kuvatakseni siellä, minulla ei ole todistusaineistoa tästä. Menkää itse katsomaan! On se!

MAHDOTON SUKLAA

2011-09-26T12:20:00.002+03:00

Päivän otsikko on omistettu maidottomalle suklaalle, jota puhelimeni tekstinennustusohjelma sanoo mahdottomaksi suklaaksi. Hieno uutinen niille, jotka eivät voi syödä maitoa.

No joo. Tänä aamuna kulta laittoi soimaan Queenin Made in Heavenin, ja tajusin samanaikaisesti kaksi asiaa: hankin levyn, kun olin 16-vuotias ja siitä on 16 vuotta aikaa -> olen kuunnellut tätä levyä puolet elämästäni (ja aika lailla säännöllisesti koko ajan, jopa).

Huimaava ajatus.

Melkein puolet elämästäni käytin myös XXL-kokoista, valkoista Made in Heaven -T-paitaa, jonka sain levyoston yhteydessä. Käytin sitä yöpaitana, kunnes viime kesänä jäljellä oli pelkät saumat. Tuotti tuskaa heittää se pois, mutta heitin (ja menee 15 vuotta ennen kuin olen kuluttanut itselleni yhtä unelmanpehmeän yöpaidan sen tilalle).

HUONO OTSIKKO, JONKA KORVAAN KOHTA PAREMMALLA

2011-09-22T14:36:00.002+03:00

Saksan-matkan jälkeinen päätökseni olla sosiaalinen ja hoitaa ihmissuhteitani on johtanut monenlaisiin mielenkiintoisiin juttuihin. Kuten nyt siihen, että suututan ihmisiä, koska en osaa pitää sopimiani tapaamisia, ja stressaannun hengiltä, koska minun pitäisi huomenna tavata ihmisiä kalliolaisessa baarissa (en edes tiedä, missä on Kallio saati sitten joku baari), valvon yöllä, mietin raitiovaunuja ja miten helppo on mennä jonnekin, mistä ei osaa pois.

Kauhea stressi.

Mutta sitten toisaalta olen ollut iloinen ja käynyt keskusteluja jne. Edelleen on ystäviä, joita en ole tavannut vuoteen tai pariin, ja jotka vasta odottavat tämän hurjan villitykseni ehtimistä heihin asti. Olen aloittanut helpoista, koska joudun opettelemaan tällaista. En ole lainkaan seurallinen ihminen luonnostani (paitsi seurassa; tykkään olla seurassa!)

Toinen opeteltava asia on tenttikirjojen lukeminen. Viiden vuoden tauon jälkeen tuntuu monikin teoreettinen vipuilu entistäkin itseriittoisemmalta näperrykseltä, mutta kirjat on silti luettava. Asiat ovat kiinnostavia, toistuva "määrittelen tämän termin nyt näin, mutta myönnän, että se pakenee lopullista määrittelyään, joten joudun ottamaan huomioon myös seuraavat määritelmät"-akateemisuus ärsyttää minut hengiltä.

Hopskin on nykyään elektroninen. Huomasin, ettei siitä pysty deletoimaan mitään, minkä on kerran tallentanut, joten professori saa silmilleen aika paljon rajumpaa opintosuunnitelmaa kuin piti. Kun menin lieventämään muotoilujani, tajusin, että ohjelma antaa vain lisätä asioita, ei poistaa. Mikä sadistinen hops!

HUS POIS!

2011-09-21T15:51:00.002+03:00

Etsin piimää. Siis kaupasta, maitohyllyltä. Piimää oli sataa eri lajia. Kaikissa purkeissa luki ihan pienellä jokin ansa. Rasvaton! Laktoositon! Etsin ja etsin, lopulta löysin yhden normaalin piimän.

Ehdotankin, että normaalin piimän purkkiin painetaan iso teksti: TAVALLINEN PIIMÄ - LAKTOOSIA JA RASVAA.

Sama juttuhan kaikessa on; lähikauppamme hyllyille ei mahdu sataa eri tuotetta, joten siellä myydään vain laktoosittomia. Laktoositon smetana ei maistunut smetanalta ja oli kallista, mutta sitä oli otettava, koska tavallista ei myydä.

Saikuti.

Sitten yritin selvittää yhden junan ensi sunnuntaille, ja tajusin, ettei VR:n sivuilla enää ole sellaista hakusysteemiä, joka oli ennen siinä heti etusivulla. Klikkasin jokaista kohtaa ("Matkustajille", "Aikataulut" jne.) mutta en löytänyt hakutoimintoa. Kunnes sitten tajusin, että ahaa! haku on nykyään tuolla verkkokaupassa. On siis mentävä verkkokauppaan, vaikkei haluaisi ostaa mitään, miten hämmästyttävän loogista.

Tahdon maailman, jossa on vähemmän valinnanvaraa. Kun toinen juhlii, että nyt saa junaankin lipun ostaessan itse valita paikan, minä toivon, että automaatissa on sitten nappi jossa lukee "ihan sama, haluan vain sinne junaan". (Ehkä sellainen nappi onkin; en ole käyttänyt junia sen jälkeen kun VR poisti lehdistöalennuksensa. Nyt tietysti olisin taas opiskelija, mutta silti bussilla on halvempaa.)

ELÄKE IKÄ KAIKKI

2011-09-20T09:23:00.003+03:00

On helppo muistaa, millaista oli olla panikoiva ja ahdistunut ja maaninen opiskelija; olotilan saavuttamiseksi riittää, että juo yhden kupillisen kahvia. Loppupäivä menee vimmaisessa tärinässä ja vainoharhoissa. (Opiskeluaikoina join 5-6 mukillista kahvia joka päivä. Oliko sitten ihme, etten pysynyt paikoillani?)

Sanoin taiteilija-ystävälle, että haluaisin vain asua yksin ja upota kirjoittamiseen niin, ettei koskaan enää tarvitsisi nousta takaisin pintaan. Hän sanoi: "Varovasti nyt!" ja vakuutti, ettei niin saa tehdä.

No hö.

Kirjoittaminen on lähinnä unta (tai oikeastaan: selkounta) mitä voi hereillä tavoittaa. Siksi minä kai haluan upota. Minä rakastan unia, yllätyksiä.

Kuvista puhuminen inspiroi paljon enemmän kuin kirjoittamisesta puhuminen. Sanon tätä aina, mutta kirjoittamisesta puhuminen on vain kirjoittamisen näännyttävä korvike; kuvista puhuminen (tai kuvien katseleminen) ruokkii aivoja, antaa niille uutta energiaa.

PS Facebook ruokkii kyynistä pessimismiä: kokeeni tuotti sellaisen tuloksen, että kukaan ei kommentoi positiivisia päivityksiä (tai edes tykkää niistä), mutta kyynisiin päivityksiin sataa tykkäyksiä & kommentteja. Täten yritän löytää joka päivästä jotain valitettavaa.

NISKASTA KIINNI JA PÄSSIÄ SILMUKKAAN

2011-09-18T11:39:00.002+03:00

Päätin käydä yliopiston kirjastossa hankkimassa kirjatenttikirjoja. Huu! Kaksi asiaa: 1) En rakasta kirjatenttejä (tai no, oikeasti tietenkin rakastan, mutta en pidä siitä metodista, että päähän päntätään tieto, vuodatetaan se tentissä ulos, itselle ei jää käsiin mitään ja tieto unohtuu saman tien. mieluummin kirjoitan esseitä, joita voi lueskella vielä vuosienkin jälkeen). 2) En voi kirjoittaa käsin kokonaista kirjatenttiä. Kysyin siis tetaattorilta, saanko kirjoittaa esseitä. Saapa nähdä.

Yksi asia kuitenkin on aika kiintoisa. Osaa kirjalistan kirjoista ei löydy kyseisen yliopiston kirjaston tietokannasta, ei asuinkaupunkini yliopiston kirjastosta eikä mistään muustakaan kirjastosta, jota kokeilin. Mitä järkeä on laittaa sellaisia tenttikirjoja, joita ei ole missään? Suunnilleen koko Suomessa! Saakeli, tästä alkoi taas tämä silmitön stressi, joka liitty yliopistoon: kurssikirjojen laina-aika on 2 viikkoa, kirjoja on niin vähän, että niihin on aina varauksia, joten pitää käydä opiskelukaupungissa kahden viikon välein palauttamassa, lainaamassa ja kyttäämässä kirjoja.

Valvoin viime yön tätä stressiä potien. Samalla muistin stressata ja nähdä painajaisia metroista, raitiovaunuista, hajoavasta kännykästä juuri kun yritin tilata Helsingin kaupunkiliikenteen kännykkälipun, muutosta jne. Valvoin ja mahaa poltteli (mahahaava se siellä tekee tuloaan). Opiskelu ei sovi minulle. Mikään ei sovi minulle.

En ole meditoinut viikkoihin. Siitä tämä johtuu, etten yhtäkkiä osaakaan elää hetkessä, onnellisena.

VAAKKUS

2011-09-17T11:07:00.002+03:00

Käteni tarttui uudennäköiseen salmiakkiaakkospussiin. Mikäs siinä, jos pussi muuttuu, mutta makuaistini sanoi, että karkin makukin oli muuttunut (salmiakkiaakkoset eivät ole vuosiin muistuttaneet sitä karkkia, jota lapsena söin). Ja tästä seurasi piinaava pohdinta: miksi kukaan, koskaan, muuttaa karkin makua? Karkkia ostavat vain ne, jotka tykkäävät siitä, joten muutos on aina pettymys. Jos minä vihaan jonkun karkin makua, en osta sitä, vaikka pussissa lukisi "nyt uusi ja parempi!"

Toinen piinaava kysymys on: miksi tehdään pahoja karkkeja?

Olen muuten alkanut lukea ruokaohjeita. Olen kyllästynyt kaikkiin ruokiin, joita osaan tehdä, joten kokeilen kaikenlaisia feta-pähkinä-uunijuureksia ja sellaisia. Ehtona on, että tunnistan kaikki ohjeessa mainitut tarvikkeet. En kokeile mitään liian vaikeaa.

Olen aina jotenkin ajatellut, että ruokaohjeiden lukeminen lehdistä on keski-ikäistä hommaa. Nyt olen siis ottanut valtavan askelen kohti keski-ikää. (Tosin en lueskele enää virkkausohjeita, koska käteni ei ole vuosiin kestänyt käsitöitä, joten sikäli tämä ehkä vain täyttää yhden tyhjiön.)

MENNEISYYRESÄ

2011-09-16T10:15:00.003+03:00

Sähköposti on jotenkin aikansa elänyt keksintö. Tai ainakin sähköpostilistat. Olen parilla listalla työn puolesta ja parilla opiskelulistalla (se ei vielä ole paljon, neljä listaa) ja sähköpostissani on joka päivä kymmeniä ei-kiinnostavia viestejä. Sitten kuitenkin muutaman kerran vuodessa tulee viesti, josta on minulle iloa/hyötyä, joten kuulun näille listoille edelleen.

Sitä paitsi kukaan ei tunnu koskaan tietävän, miten listoilta voi erota. Listoille tulee näitä "erottakaa minut listalta"-viestejäkin jatkuvasti. Ääh.

Kävelimme ystävän kanssa Pietarsaaressa (hän on perinteisen suomalaisen vaalea) ja vastaamme tuli iranilainen mies, joka ei saanut silmiään irti ystävästäni. "Your children must be beautiful!" hän huudahti kun kuuli, että naisella on lapsia.

Mietin, miksi me pidämme kauniina juuri niitä ominaisuuksia, joita meillä ei itsellämme ole. Sattumalta ystäväpiiriini kuuluu syntyjään Lähi-idästä olevia ihmisiä; heidän lapsensa on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. En saa silmiäni irti lapsesta. Pyydän, että saisin toimia lapsenvahtina. Mahdan kuulostaa siltä, että minulla on kamala vauvakuume.

Ja ihmettelen, miksi se iranilaismies ajatteli, että juuri tuon suomalaisnaisen lapset ovat takuulla kauniita.

Sama juttuhan on siinä, että valkoiset naiset tunkevat huulensa täyteen täyteaineita ja muokkaavat ruumistaan pois valkoihoisen naisen ruumiinmuodoista. Tavallinen on tylsää, erikoinen on kaunista.

(Kyllä minä tiedän ihan perussuomalaisiakin (oi ei! tuota sanaa ei voi enää käyttää ilman että kaikille tulee mieleen se puolue!) lapsia, jotka ovat hullun söpöjä. Esim. juurikin tuon vaalean ystävättäreni lapset ovat. Eli tämä oli vain tällainen yleistyksentapainen, taas.)

VERKOT

2011-09-15T09:51:00.003+03:00

Tämä viikko on jonkinlaista vesille laskettujen verkkojen aikaa. Ei mitään suurta (kuten kustannussopimusta) sentään, mutta saan vastauksia kuukausia sitten lähettämiini virityksiin, tekstejäni julkaistaan jossakin; saan kirjan, jonka varasin antikvariaatista kaksi vuotta sitten. Tämä todistaa, että jotain kannattaa kuitenkin aina viritellä, vaikka sitten menisi kuukausia tai vuosia niin, ettei mikään edisty.

(Olenpa minä tänään toiveikas. Pitäisi tehdä töitä eikä ajatella mitään muuta.)

AINA TEKEE MIELI KIRJOITTAA MEGA-JOTAKIN

2011-09-14T19:53:00.002+03:00

Minulle on viime päivinä puhuttu intohimosta. Ja tänään kun vilkaisin jotain TV:sta, siellä Henkka Hyppönen sanoi, että jos menettää intohimon työhönsä, työtä pitää vaihtaa, koska jos tekee 8 tuntia päivässä jotain mihin ei tunne intohimoa, muukin elämä alkaa rapistua pikkuhiljaa (noin muistinvaraisesti lainattuna). Ja niin minä mietin taas intohimoa. Ja aloitan proosankirjoittamisen, jota olen vältellyt (ja hemmetti! jo ekalta sivulta tarina lähti eri suuntaan kuin kuvittelin! mutta silti se on parasta elämässä).

Kuinka seurata intohimoaan, jos sen kohde vaihtuu arvaamattomasti? Keväällä hain opiskelemaan, koska rakastin ajatusta opiskelemisesta. Nyt haluan tehdä jotain muuta: kirjoittaa.

Työasioihin intohimon ajatus tuo paljon valoa. Jos pelkkä työn ajatteleminen oksettaa ja kuvottaa, on ehkä tosiaan aika keskittyä vaikka siihen opiskeluun, että saa mahdollisuuden uusiin suuntiin.

(Elämässä ärsyttävintä on kuitenkin kaiken arvaamattomuus. Vaikka kuinka seuraisi intohimoaan, voi olla, ettei koskaan saa minkäänlaista työtä, joka edes liippaisi läheltä sitä intohimoa.)

TÄRKEÄMPI KUIN OLEN

2011-09-14T15:40:00.005+03:00

Olen tullut siihen tulokseen, ettei minunkaltaiseni ihmisen olisi koskaan pitänyt matkustaa. Tämä vuosi on ollut täysin absurdi; en koskaan käy missään, mutta tänä vuonna vietin 2 viikkoa Roomassa ja 1,5 viikkoa Saksassa. Laskeutuminen matkoilta takaisin arkeen on osoittautunut mahdottomaksi. Minä en vain pysty.

Kun aiemmin minulla oli epäilys, että muualla on parempaa, nyt minä tiedän, että on. Miten sellaisen tiedon kanssa eletään, muka? Täällä? Herätään joka aamu silkkaan tarpeettomuuteen, keitetään aamutee ja istutaan keittiössä kirjoittamassa, silkkaa tarpeettomuutta; jos viha tietokonetta kohtaan on hallitulla tasolla, avataan tietokone ja luetaan sähköpostit ja mennään Facebookiin ja ollaan tarpeettomia yhdessä muiden kanssa; päivä hiutuu loppuaan kohti, sataa, tulee pimeää, sytytetään kynttilät tarpeettomaan iltaan, mennään nukkumaan ja nähdään tarpeettomia unia.

Tällä hetkellä selvittelen, miten voisin (nyt kun opiskelija olen) päästä vaihtoon ulkomaille. Se on ainoa keinoni paeta (koska olen liian epäkäytännöllinen hankkiakseni ulkomailta asuntoa ja töitä; en voi käsittää, miten muutetaan pois, jonnekin).

Yritän myös tavata ystäviäni. Ystävät tekevät Suomesta elämisen arvoisen. Mutta aina tapahtuu jotakin; pitäisi matkustaa Helsinkiin ja ahdistun metroista ja raitiovaunuista tai saan flunssan tai ystävän lapsi saa täitä tai mitä nyt ikinä. Mikään ei ole kevyttä! Mikään ei ole sujuvaa ja täynnä näkemisen riemua; ihmisillä on töitä ja he tiuskivat stressaantuneina kun tapaamme ensimmäistä kertaa kuukausiin. Sen jälkeen on hyvin, hyvin vaikea tavata uudestaan (sillä vaikka uskon stressiin, minusta olisi kiva, että minun tapaamiseni olisi edes näennäisen hauskaa). Koska tapaan ihmisiä harvoin, tulkitsen heitä liikaa. Olen jo päätellyt aika monen ihmisen suhtautuvan minuun välinpitämättömästi (en usko että kukaan vihaa minua, sehän vaatisi, että olisin kiinnostavampi kuin yhdentekevä).

Kaikki tämä on niin turhaa. Kaiken tämän takana, jossain, on todellisuus, jossa olemme kaikki samankaltaisia, samaa energiaa (paremman sanan puutteessa), samalla tavalla valmiita rakastamaan toisiamme. Mutta emme pysty, koska vaikenemme ja tulkitsemme ja analysoimme ja ahdistumme. Olen kyllästynyt!

KULLANKALLIS HOPEAKORU

2011-09-13T15:55:00.004+03:00

Ystävä lupasi vuonna 2009 että tulee käymään ja setvii vaatekaappini. Hän ei vielä ole ehtinyt (hänellä on lapsia), mutta muistaa lupauksensa. Ja vaatekaappini todella, todella tarvitsisi häntä; en osaa itse tehdä sille mitään. Kaapissa on kasoittain äidin vanhoja mekkoja ja paitoja 1960-luvulta, kasoittain yöpaidoiksi alennettuja reikäisiä vaatteita 60- ja 70-luvuilta (yhtä paitaa en osaa heittää pois, koska muistan valokuvan, jossa olen vauva ja äidillä on se paita päällä. nyt paidasta ovat ehjinä enää saumat, eikä sitä voi käyttää, mutta miten se heitetään roskikseen?) paljon farkkuja (varmaan yhä 15 farkut, vaikka heitän niitäkin pois aina kun ärsyynnyn niihin), villapaitoja on sadan talven tarpeisiin (enkä koskaan käytä talvella villapaitoja, koska kuljen joka paikkaan kävellen, ja jos kävelee toppatakki päällä 5-10 km jonnekin, villapaita on ihan liikaa) ja niin edelleen.

En ole koskaan nähnyt kaoottisempaa vaatekaappia kuin omani. Siellä on jopa kärkitossut, joilla silloin tällöin yhä tanssahtelen olohuoneessa! Ja joku ihmeen lämpökerrasto, jota en ole käyttänyt koskaan! Kymmeniä olkalaukkuja! Uimapuku, vaikken ui ikinä, en ole uinut kuin kerran viimeisten 15 vuoden aikana.

Nyt sitten ystävä, tietysti pahoillaan siitä, ettei ole ehtinyt pelastaa minua tyylitajuiseksi aikuiseksi kaiken tämän kaaoksen keskeltä, antoi minulle jostain kuulemansa ohjeen: jos esine ei ole sekä kaunis että käytännöllinen, heitä se pois. Aion soveltaa sitä vaatteisiin, mutta myös kaikkeen muuhun.

Vihdoinkin! Koska mitä ilmeisimmin minä en hallitse tavaroitani, alan noudattaa tuota ohjetta. Tarvitsen ohjeita, raameja, rajoja. Ahdistun tavaroista (kuten voitte päätellä tästä projektistani, jossa yritän listata kaiken, mitä omistan) mutta yhtä aikaa haluan kauneutta; ostin juuri kirppikseltä 6 kpl:een sarjan hopeoituja (tai tinattuja? mutta ne ovat ihan kuin hopeaa; pitäisi viedä ne jollekulle, joka osaisi sanoa. mutta ei minua oikeasti niin paljon kiinnosta, mitä ainetta ne ovat) lasten lelukahvikuppeja tasseineen (täydellisen sopivia tuikkukynttilöille, näyttää ihan pikkuruisilta taikalampuilta).

(Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin hahmotan, etteivät tapahtumat tai ihmiset ole kiinni niissä vaatteissa tai esineissä, joita olen heiltä saanut. Esineet voi heittää pois, historia ei katoa samalla.)

KOKO YÖ

2011-09-13T10:03:00.003+03:00

Luin viimein Eva Dozzin romaanin Vihaan sinua, John Lennon. Voi, miten suuria odotukseni olivatkaan! Rakastan tuollaista spekulatiivista fiktiota; otetaan todellinen historia ja sotketaan sinne asioita, jotka olisivat voineet tapahtua. Kirjassa Lennon tapaa ruotsalaisen naisen, jonka kanssa hänellä on salaa suhde ja lapsi.

Ensimmäiset 300 sivua olivat ihan kelvolliset. Sitten (ja nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos ei halua kuulla loppua) kirja hyppäsi vuoteen 1980. Lapsi oli kasvanut teini-ikäiseksi ja meni etsimään isäänsä New Yorkista. Tähän asti realismin rajoissa hienosti tasapainotellut tarina lähti nyt aivan käsistä: lapsi tapaa Lennonin ampujan juuri ennen kuin tämä ampuu Lennonin (ja saa tarinallaan ampujan päättämään, että ampuu). Tämä ei sattumaksi vielä riitä, vaan kun lapsi palaa matkalta, hän huomaa, että Lennon on kaksi päivää ennen kuolemaansa kirjoittanut hänelle kirjeen ja haluaa nyt, 16 vuoden jälkeen, tunnustaa isyytensä.

Voi siis taivas. Että pitikin. Realistinen juopottelu-vallankäyttö-rakkaussuhde 60-luvulla oli vielä ihan hyvää luettavaa, mutta sitten tämä kaikki. Eheyttävä kirje haudan takaa ja muu lätinä. Älkää kirjoittako mitään tällaista!

Olen yrittänyt toteuttaa lupauksen itselleni ja järjestää enemmän sosiaalista elämää. Niinpä tälläkin viikolla tapaan liudan ihmisiä. Huomaan heti, että se on vähän rasittavaa (jo näin etukäteen), mutta tätä pitänee opetella.

HUNAJATIETÄ HERRANJESTAASEEN

2011-09-11T16:56:00.004+03:00

Olen koko kesän käyttänyt äidiltä saamaani 60-luvun megahienoa design-sormusta. Kukaan ei ole huomannut sitä. Vaikken yleensä käytä mitään sormuksia ja nyt sormessani on ollut valtavan suuri härpäke, kukaan ei ole huomannut sitä. Paitsi pari päivää sitten: ystäväni 1,5-vuotias poika tuijotti sormusta ja sanoi jonkin sanantapaisen. Olin ihan otettu. Minun yritykseni hienouteen on noteerattu.

Olen muutenkin ajatellut huomatuksi tulemista. Saksassa (kyllä, palaan aina Saksaan kun haen esimerkkejä erilaisesta kulttuurista) ihmiset, joiden kanssa vietin vain vähän aikaa, näkivät minusta sellaista, mitä suomalaiset ystäväni eivät tunnu huomaavan. Tai ehkä Suomessa ei sanota mitään ääneen? On tämä kulttuuri?

Suomessa minä olen se tiukkapipo, joka ei juo, ja jota sen vuoksi ei kutsuta mihinkään (sosiaaliset suhteeni ovat kuivuneet kokoon lakattuani juomasta). Olen se hiljainen. Se arka. Se, joka ei tiedä, miten toimia. (Koska sanon ääneen, mitä tunnen; Suomessa jos pelkää, sitä ei kuulu sanoa ettei tule leimatuksi heikoksi.)

Saksassa sen sijaan olin: hauska, irrationaalinen mielikuvitus; älyllinen olento, jonka kanssa ihmiset halusivat viettää aikaa. (Onko sitten ihme, etten kestä Suomea. Tässä maassa ei saa hyvää palautetta mistään. Minä elän hyvästä palautteesta!)

Voiko kaikki johtua vain kielestä, jolla puhuin (englanti on koomisten one-linereiden kieli)? Vai siitä, millaiseksi näivetyn kotoisissa nurkissa?

Haluan ajatella, että kyse on vain siitä, mitä pidetään sallittuna sanoa ääneen. Suomalaiset juovat itsensä humalaan voidakseen sanoa, että tykkäävät kavereistaan. Ihmissuhteet ovat välineellisiä: puhutaan puhelimessa tai Facebookissa tai ainakin välineenä on alkoholi, jos ei muuta. (Minun sosiaalinen toimintamallini on usein möläytys - en kestä kierrellä ja kaarrella. Ja yhtä aikaa: sosiaalinen mallini on kohteliaisuus. Minusta on äärettömän väärin, että sananvapautta käytetään tekosyynä epäkohteliaisuuteen ja huonoon käytökseen.)

PAKKO OLLA VAPAAEHTOINEN

2011-09-06T22:32:00.004+03:00

Olen aina sanonut olevani suuruudenhullu (muinoin nuoruudessani terapeutti sanoi: "vaatimattomuus ei sovi sinulle!" joten voin syyttää häntä siitä, että olen antanut suuruudenhulluuteni kasvaa), mutta tänään mietin taas, mitä päästin suustani, kun tokaisin kirjoittajaryhmässä, etten ole koskaan ajatellut, ettei runojani julkaista siksi, etteivät ne olisi tarpeeksi hyviä. Totta kai ne ovat tarpeeksi hyviä. (Olen sitä mieltä oikeasti, mutta pakkoko sitä on aina kaikille julistaa? Sitä paitsi saavutin juuri vimmaisen halun kirjoittaa kuvittelematta edes etäisesti, että tekstejäni koskaan julkaistaisiin. Se voi vaikuttaa periksi antamiselta (mitä se tietysti onkin, jos asiaa tarkastelee lähemmin), mutta se on mukavampaa kuin itsensä hajottaminen sillä, ettei pääse kivimuurista läpi).

Kirjoittajaryhmään on vaikea viedä ajankohtaisia tekstejä, koska tapaamisia on harvakseltaan ja tekstit olisi hyvä kopioida jo edellisellä kerralla jaettaviksi. Sitten kun tekstit ovat vanhoja (minulle teksti on ikivanha jos se on yli kuukauden takainen), niistä ei enää ole niin kiinnostunut. Joku sanoo, että tämä ei toimi. Minä ajattelen: "okei, deletoin sen". (Pitäisi ajatella: "okei, editoin sen".)

Pelkään, että kuukausia jatkunut kirjoittamisen ilo kuolee taas, kun kirjoittajaryhmä kokoontuu. Ei se ole ihmisten vika; sitä vain kyllästyy kun puhutaan kirjoittamisesta, ei sitten tee enää mieli kirjoittaa kun siitä puhuu koko ajan. Jokin minua sinne kuitenkin ajaa. On kiva puhua kirjoittamisesta! Mutta todennäköisesti jotain taas tapahtuu, enkä kirjoita ennen ensi kesää. (Julistan pelkoni tässä, jotta se ei kävisi toteen; koskaan mikään ei tapahdu niin kuin ennustaa tapahtuvan, joten ennustan että en kirjoita. Ehkä sitten kirjoitan.)

(Sitä paitsi lopetin toisessa ryhmässä käymisen tänä syksynä. Palautteen määrä alkoi olla rasittavalla tasolla, kun kävin kaksi vuotta intensiivisesti kahta ryhmää.)

Kirjoittamisesta on tylsä kirjoittaa. Etsin paremman aiheen ja palaan sitten.

PALATAKSENI PROJEKTIIN, JOKA EI KIINNOSTA KETÄÄN

2011-09-06T13:58:00.002+03:00

... löysin kolme runokirjaa lisää (keittiön lehtipinosta, jossa luulin olevan vain taidelehtiä joita en pysty lukemaan stressaantumatta (en tiedä miksi stressaannun niiden lukemisesta, kai se on se itsensä sivistämisen vaatimus)) ja heitin yhden D:llä alkavan artistin CD:n kierrätykseen (keräsin joskus 2000-luvun alussa Dream Theateria (kysykää vain, miksi) jota en kuuntele, mutta koska olen kirjoittaja (ja kirjoittaja tarvitsee eri fiiliksiä), olen päättänyt säilyttää yhden levyistä. Mutta koska en koskaan kuuntele niitä, niitä on edelleen aika monta jäljellä (niitä pitäisi kuunnella voidakseen selvittää, mikä olisi se yksi, jonka säilytän)). (Tämä sama ongelma on aika monen muunkin artistin levyjen kohdalla. Säilyttäisin yhden tai kaksi, mutta voidakseni päättää mitkä, minun pitäisi kuunnella ne kaikki, mikä etoo.)

Päivitin siis taannoiset listani.

Tämä listaaminen alkaa vaikuttaa ikuisuusprojektilta, enkä ole vielä edes aloittanut lipastoa, jonka laatikoissa on niin paljon pikkusälää että yhden laatikon listaamiseen menee viikko.

NUORNA

2011-09-06T11:40:00.003+03:00

Kulta on jokavuotisella vaelluksellaan erämaassa. Tämä on perinne: minä linnoittaudun kotiin ja kirjoitan koko viikon. Vuodesta riippuen viikko menee nopeasti tai hyvin hitaasti. Joskus olen harkinnut viinipullon ostamista, koskaan en ole ostanut (toiset pitävät yksin juomista säälittävänä; minun olisi paras juoda yksin, koska jos juon, alan kirjoittaa, eikä se ole reilua seurassa. en kuitenkaan ikinä juo, joten tämä on hypoteettista).

Vuorokausirytmi lähtee heti omaan suuntaansa. Valvon kolmeen asti yöllä, vähintään. Laitan kellon soimaan kymmeneltä, että olisin edes puoleen päivään mennessä ylhäällä. Saavutan tosi nopeasti jonkinlaisen sekopäisyyden. Se on hauskaa. (Eläisin aina näin, jos asuisin yksin eikä minulla olisi töitä. Se on kuvitelmani ihanteellisesta elämästä, koska kirjoitan aina ihan hirveästi kun olen yksin. Mutta sitten, kun viikko on kulunut, olen kauhean kiitollinen ettei minun tarvitse enää olla yksin.)

Kirjoitin myös kirjeen Saksaan, matkalla saamalleni ystävälle. Lähetin sen nopeasti, etten ehtisi perua. Kirjoitettuun sanaan pätee ikuisuuden laki: sen on oltava täydellistä. Yhtenä yönä jo melkein ahdistuin siitä, etten saa enää kirjettä takaisin, mutta sitten muistin, että häpeäminen ei ole keskieurooppalaista ja lopetin sen (tämä nimenomainen saksalainen sanoi minulle kesällä "stop being so Finnish!" kun häpesin ja ahdistuin kaikesta).

Luin vanhoja muistikirjojani (pystyn seuraamaan runouteni kehitystä vain vuodesta 2007 lähtien, koska sitä ennen kirjoitin irtopapereille. kuvitelkaa! en voi ymmärtää sellaista aikaa, aikaa ennen muistikirjoja) ja huomasin jotain yllättävää: en ole sellainen kirjoittaja kuin luulin. Sanon aina, etten editoi runojani, ne ovat aika valmiita syntyessään. Mutta sitten: muistikirja oli täynnä ihan superhuonoja ensimmäisiä versioita, joista vaivoin tunnisti, mitä niistä olisi tuleva myöhemmin. Löytö hämmentää minua suuresti.

-

PS Vein kehystettäväksi lahjaksi saamani julisteen. Kehystys tulee maksamaan 130 euroa. Kuvittelin sen olevan jotain 70-80 euron huitteilla, joten nielaisin suunnilleen kieleni kun kuulin hinnan. Ja sitten kuitenkin: on pakko kehystää lahjaksi saamansa juliste jossa on kuuluisan taiteilijan nimmari, koska siitä on pidettävä huolta. Ja: on pakko valita kehys, jonka kanssa voi elää, eikä vain ottaa halvinta. Ja: kehystäjät tuolla liikkeessä tekevän hullun hyvää työtä.

Olen korjauttanut toisessa liikkeessä kehystämäni taulut tuolla. Paitsi yhden, jota en ole jaksanut raahata sinne (se on ISO ja painava): suuren maalauksen lasi paukkuu ja kolisee, vaikka kehystämisestä on yli 3 vuotta. Lasiin tai kehyksiin on jäänyt jokin jännite, joka saa kehykset hakemaan muotoaan edelleen. Paukkuminen ei vain lopu (kysyin liikkeessä, mitä sille voi tehdä, he sanoivat että kuulostaa tosi omituiselta, tuo se tänne niin katsotaan. mutten ole jaksanut viedä).

JA NYT LASKEN NE CD:T VAIKKA HENKI MENISI

2011-09-04T12:14:00.008+03:00

... ajattelin tänä aamuna ja laskin. Tässä siis ovat vain musiikki-CD:t (ei kuva-CD:itä, joita niitäkin minulla on jonkin verran) ja vain viralliset CD:t (eli ostetut; olen laskenut mukaan bändien itse polttamat levyt, pikkubändit ovat myyneet niitä minulle, mutten muita saamiani itsepoltettuja levyjä tai vastaavia).

Omistan CD-levyjä seuraavasti (artistien mukaan aakkostettuna):

A 30 (Apulanta ja Absoluuttinen nollapiste selittävät tämän lukumäärän)
B 10
C 14
D 8
E 3
F 2
G 3
H 8
I -
J 7
K 6
L 17 (Limonadi Elohopea ei yksin selitä tätä)
M 27 (M:ään mahtuvat Muse, Alanis Morissette ja Maj Karman kauniit kuvat, mutta yllättävän monta muutakin)
N 2
O 1
P 8
Q 6
R 11
S 20 (Sir Elwoodin hiljaiset värit...)
T 13 (lähes kaikki Tehosekoitinta)
U 4
V 3
W -
X -
Y - (huomatkaa: ei ainuttakaan YUP:tä, joskin asia lievästi korjaantuu, kun päästään singleihin)
Z 4
Å -
Ä 2
Ö -

Yhteensä 209 CD:tä, joista levyhyllyyn mitenkään päin mahtumattomia bokseja on 3.

Sitten singlet ja ep:t. Jako on lievästi omituinen, koska laskin tähän kategoriaan ne levyt, jotka ovat litteässä kotelossa ja edelliseen jakoon ne, joiden kotelo on normaalikokoinen. Ja osa EP:istä on kyllä noiden normaalien joukossa. Mutta kuitenkin:

A 21
B 3
C -
D 2
E 2
F, G, H -
I 2
J -
K 4
L 3
M 1
N, O, P, Q -
R 2
S 3
T 13
U -
V 2
W, X -
Y 1
Z, Å, Ä, Ö -

Yhteensä 59 singleä/ep:tä (joista Tehosekoitin ja Apulanta kattavat suurimman osan.)

Lisäksi minulla on yksi klassisen musiikin kokoelmalaatikko ja 25 CD:tä ilman kansia (sain ne sukulaisilta, jotka muuttivat ja lahjoittivat levyjään pois. kannet oli viskattu roskikseen siksi, että niitä ei kuulemma tarvitse jos kuuntelee musiikkia tietokoneella. minulta meni muutama vuosi tajuta, että yksi CD jossa ei lue mitään on Björkin Selma Songs. siellä voi olla muutakin kuuntelematonta vielä).

LP-levyjä minulla on kolme: Tehosekoittimen Freak Out! jonka ostin sen hienouden takia (en ole koskaan kuunnellut) ja TS sydän AL -ep, jonka voisin myydä jollekin Tehosekoitin-Apulanta-keräilijälle (mutta sellaisia ei taida olla enää olemassakaan) koska minulla ei ole LP-soitinta enkä täten pysty kuuntelemaan sitä. Kolmas LP on Varjon ep, jonka nimeä en nyt muista (ja nämä LP:t ovat vanhempieni luona; siksi niiden laskeminen tähän mukaan on vähän... mutta lasken ne kuitenkin, koska tämä on minun listani!)

PIILOTTAA

2011-09-03T13:42:00.002+03:00

Palautin kirjaston kirjoja taas ihan viime tipassa. Jätin yhden palauttamatta, koska ajattelin ehtiä lukea sen huomisen aikana. Kun tulin kotiin, tajusin että kirja on siitä kirjastosta, jonne on pisin matka. Jos sen palauttaa lähimpään kirjastoon, siitä joutuu maksamaan euron. En ole ikinä tajunnut, miksei kirjoja saa palauttaa kaupungissa mihin kirjastoon tahansa, joten periaatteesta en koskaan maksa mitään vaan vien kirjat aina perille. Nyt kuitenkin joutunen maksamaan sen euron, koska bussimatka kauempaan kirjastoon maksaa kaksi euroa. Jestas sentään, että joskus pitää olla hajamielinen.

Näin minä organisoin elämäni.

Olen muuten oppinut yhden asian: kaupunkibussissa ei kannata istua sellaisen neljän hengen paikan läheisyyteen, ellei halua seurakseen juoppoja. Neljän paikalle istuvat ne, jotka ovat liian humalassa pystyäkseen tähtäämään kahden paikalle. Minä tietysti istun aina neljän paikan lähelle, koska keräilen ihmisten puhumia juttuja, ja joillakin ihmisryhmillä on yleensä paremmat jutut kuin toisilla.

PÄIVITTÄINEN HIVELY

2011-09-02T13:14:00.003+03:00

Kirjoitan jälleen yhdestä lempiaiheistani: MTV3:n uutisista. Uutiset täyttivät 30 vuotta ja innokkaasti esiteltiin katsojille uusi kosketusnäyttö.

Tämä on niin hyvä esimerkki siitä, että ihminen palvelee teknologiaa eikä teknologia ihmistä, että tätä on pakko kommentoida. Siispä: kun ennen uutisankkuri saattoi katsoa kameraan ja kertoa uutiset, nyt hän joutuu pomppimaan välillä seisaalleen, siirtämään katseensa takana olevaan kosketusnäyttöön, etsimään sen kohdan, jota pitää koskettaa, hivellä näyttöä, siirtää paloja eri paikkoihin ja avata uudet uutiskuvat näytölle. Varmaan kivaa, kun ei enää saa keskittyä työhönsä vaan pitää keskittyä esittelemään hienoa kosketusnäyttöä ja sen teknisiä mahdollisuuksia.

Myös sääennustuksissa on kosketusnäyttö. Siispä: kun ennen saattoi yhdellä vilkaisulla katsoa koko Suomen sään, nyt pitää odotella, että meteorologi siirtää sormensa hivelyllä sadepilviä oikeille paikoilleen ja välillä huvikseen näpäyttää Pariisia ja ruudulle aukeaa kuva Pariisin säästä (koska olemme siitä kaikki niin innoissamme).

Kahdet kosketus-hively-uutiset katsottuani alkoi olla selvää, että tämä teknologian mahdin esittely on niin levotonta, ettei sitä kestä katsoa. Jospa viimeinkin, viimeinkin vierottaisin itseni kymppiuutisista (koska en selvästikään ole koskaan ollut niiden kohderyhmää).

SE OLI

2011-09-01T12:14:00.003+03:00

Aloitin yliopiston. Yliopisto aloitetaan siten, että istutaan infotilaisuuksissa. Ajattelin, että koska yliopisto on uudistunut valmistumiseni jälkeen, kannattanee istua infotilaisuuksissa. Ei kannattanut. Infotilaisuus = joku jakamassa monisteita asioista, jotka löytyvät myös netistä. Infotilaisuus = "onko teillä kysyttävää?" "minua askarruttaa vain yksi asia: miten löydän kaikki nämä rakennukset kampusalueelta?"

Ja sitten tutor yrittää luoda yhteishenkeä (jota aikuiset eivät oikeasti tarvitse selvitäkseen opinnoistaan) mm. siten, että kukin valitsee kuvakortin ja kertoo sen avulla tämänhetkisestä olotilastaan. Sanon ääneen: "minä ajattelin opiskella ihan vain huvikseni". Kaikki nauroivat; eihän nyt kukaan kai huvikseen? Kai jokin tavoite on oltava?

Mietin koko päivän, miksi olen mukana jossain näin idioottimaisessa. Haluaisin vain opiskella, en kestä mitään tiedekunnan palvelukeskuksen opintotiimin johtajia, jotka kertovat: "teillä ei ole mitään syytä paniikkiin, kaikki selviää ajallaan" ja eivät sitten kerro mitään muuta. Ei minulla ole syytä paniikkiin, mutta enkö täällä istumisen sijaan voisi vaikka lukea tenttiin tai jotain?

Kaiken lisäksi infotilaisuuksia on yli viikon ajan joka päivä. Ja ne kestävät puoli tuntia tai tunnin. Ikään kuin yliopisto-opiskelijalta ei voitaisi vaatia, että hän kuuntelisi useamman infon päivässä. Ehei, hänen pitää raahautua yliopistolle joka päivä kuuntelemaan puoli tuntia "ei syytä paniikkiin" -tilaisuuksia.

On toki myönnettävä, että koska olen jo kerran valmistunut, ei infoissa tule minulle uutta asiaa. Joillekuille ne ovat varmaan tarpeellisia. Mutta kun infoissa keskitytään oikeasti kaikkeen muuhun kuin opiskeluun. Ensimmäiselläkin kierroksella piti itse selvittää kaikki sellainen kuin miten tenttiin ilmoittaudutaan ja mitkä opinnot ovat pakollisia. Se olisi paljon tärkeämpää tietoa kuin että "opintotiimi majailee talossa A" (kun kukaan ei tiedä, mitä ihmettä tekee opintotiimi).

THIS IS SICK IS THIS

2011-08-30T16:06:00.002+03:00

Testaan: tukin asunnon korvausilma-aukon aktiivihiilisuodattimella. Se päästää ilmaa läpi toisin kuin edellinen tukkimismateriaalini sata kerrosta teippiä. Jos suodatin oikeasti päästäisi läpi ilmaa muttei tupakansavua, joutuisin vähän tinkimään pessimismistäni (uutta asuntoa odotellessa tulee kokeiltua kaikkea tämmöistä). (Isännöitsijäkään ei moittinut meitä korvausilma-aukkojen tukkimisesta, mutta kehotti kokeilemaan tätä aktiivihiiltä, koska olisi hyvä saada asuntoon edes joskus vähän happeakin.)

Ja nyt kehu: tilasin suodatinta Allergia-Avusta eilen iltapäivällä ja paketti tuli postiluukusta tänään. Hupaisan nopeaa!

Ja sitten moite: miten helkkarissa voi olla mahdollista, että uusissa ikkunoissa on korvausilma-aukot parvekkeella?! Luulisi, että aika pienellä järkeilyllä voi päätellä, että sieltä parvekkeelta tulee sisälle kaikki naapurien tupakansavut.

Tämä lienee suurikin ongelma Suomessa, koska luin tästä juuri lehdestä. Jutussa sanottiin, että naapurin tupakanpolton saa kieltää, jos ottaa yhteyttä terveysviranomaisiin ja pystyy mittauksissa todistamaan, että asuntoon tulee muutakin kuin hajua (haju ei ilmeisesti ole haitta, vasta pienhiukkaset ovat). Todistaminen olisi meidän tapauksessamme varmasti naurettavan helppoa (sekä ylä- että alakerran naapurimme asuvat parvekkeillaan ketjupolttamassa), mutta olisiko kiva sitten asua tässä, kun olisi viranomaispäätöksellä saanut kiellettyä naapureitaan polttamasta. Ei lienisi. Onneksi taloyhtiö on ymmärtäväinen ja etsii meille asuntoa (ja onneksi asumme vuokralla, on ihanan helppo lähteä).

Sitä paitsi miniläppärini, joka hajoaa säännöllisin väliajoin (eikä edes käynnistynyt kuukauteen) korjaantui taas ihan itsekseen ja voin jatkaa tavaroideni listaamista. (Olen löytänyt lisää listaamattomia kirjapinoja, niihinkin on vielä siis palattava.) Seuraavaksi projektiksi otan CD:t, koska olen aika utelias näkemään, miten alas olen saanut niiden määrän putoamaan tällä vuosia jatkuneella karulla vähentämistyölläni.

RUOKA JA SEN RIEMUKKUUS

2011-08-29T11:50:00.004+03:00

Yle Areenalla on vielä nähtävänä dokumentti siitä, miten paljon ruokaa heitetään roskikseen. Katselin sen ja masennuin. Minulla on asiaan vähän sanottavaa:

a) Juuri eilen löysin kaupasta jugurtin, jossa oli edellisen päivän päiväys. Sanoin myyjälle, että tämä kelpaa minulle. Myyjä sanoi: "Ei me saada antaa eikä myydä näitä" ja heitti jugurtin pois. Hmmh. Olisin ihan valmis allekirjoittamaan paperin, että "Otan täyden vastuun siitä, että syön tätä päiväyksen ohittanutta jugurttia, enkä tule vaatimaan kaupalta mitään korvauksia, jos sairastun." Mutta eihän sellaista voi tehdä. Sittenhän en olisi maksanut siitä uudesta jugurtista, jos olisin saanut sen vanhan. Ja tärkeintä on, että maksan. Siis kaupalle. (Omituisinta toki on, että jotkut kaupat antavat tuoreen tuotteen ilmaiseksi, kun löytää hyllystä vanhentuneen. Tästähän tulee kaupalle vain tuplamenetys. Miksi, oi miksi he eivät antaneet sitä vanhentunutta ilmaiseksi?)

b) Kun dyykkaaminen oli vielä mahdollista (kai se nykyäänkin jossain on, mutta paikkoja on tästä kaupungista äärimmäisen vaikea löytää) meidän taloutemme eli noin 70-prosenttisesti dyykatulla ruoalla. Juuri mitään ei tarvinnut ostaa kaupasta. Silloin saattoi ostaa ajatuksella - kalliimpaa, mutta ympäristölle & ihmisille parempaa. Nyt, kun dyykkauspaikkoja ei ole, on pakko ostaa yleensä halvinta, ihan sama mistä kaukaa se on roudattu. Tai sitten pitäisi vain alkaa syödä vähemmän ja vähemmän. Dyykkaamisen loppuminen johti siis kahdenlaiseen taantumukseen: ensinnäkään kaupan jätteet eivät tule enää hyötykäyttöön ja toiseksi ostoksemme muuttuivat tuhoavammiksi.

c) Kun dyykkaamisesta alkoi tulle muotia joskus pari-kolme vuotta sitten, lehdet (mm. Voima) kirjoittivat dyykkaamisesta mainiten paikkoja nimellä ja osoitteella. Kuningaskuluttajassa oli menty TV-kameroiden kanssa dyykkaamaan kaupan takapihalle jne. Olen melko varma, että tällainen mediahuomio oli yksi syy siihen, että kaupat estivät dyykkaamisen. Kun näkee oman kauppansa roskiksia kehuttavan TV:ssa, voi olla varma, että siellä alkaa käydä paljon enemmän väkeä kuin aiemmin kävi. Eikä kukaan halua roskiksilleen paljon väkeä. Tärkeintä olisi osata dyykata siististi - jos kauppiaalle tulee yhtään ylimääräisiä kuluja siitä, että roskiksilla käydään, kauppias laittaa roskiksiin lukot, jätemyllyn jne. (Rasittavimpia dyykaajia ovatkin ne, jotka jättävät sotkua jälkeensä. Ei dyykkaajilla ole oikeuksia; heidän pitäisi olla nöyrän kiitollisia siitä, että saavat käydä roskiksilla ja siivota jälkensä!)

d) Katseltuani tuon linkkaamani dokumentin aloin pohtia keinoja hankkia ruokaa ilman välikäsiä. Koska enitenhän siinä dokkarissa otti päähän se, että kauppa aiheuttaa valtavan hävikin jo ennen kuin tuote edes päätyy hyllylle: liian pienet tomaatit, perunat ym. luonto, joka ei mahdu kaupan päättämiin raameihin, ei kelpaa myytäväksi vaan heitetään pois. En minä halua, että joku tekee tällaisen valinnan puolestani! Siksi etsin keinoja välttää tämän välikäden. Löysin luomuruokapiirin. Mutta tässä on taas se tuttu ongelma: kaikki näyttää maksavat tuplasti sen kuin kaupassa. Ja kun me olemme tällainen (sanotaan se nyt hienosti) downshift-talous, jossa tehdään vähemmän töitä ja eletään niukemmin, ei ole kovin hedelmällistä tuplata ruokabudjetti yhtäkkiä ostamalla pelkkää luomua. No, tietysti, aion kokeilla sitä piiriä ja ostaa sieltä ainakin osan ruoastani. Mutta tämä on tämä sama kysymys aina, kun puhutaan kuluttamalla vaikuttamisesta: ne, joilla on eniten rahaa ja jotka kuluttavat eniten, voivat vaikuttaa eniten. Ja minusta parempi on olla kuluttamatta lainkaan kuin yrittää kuluttaa ihan kamalasti jotain astetta parempaa.

Ei muuta sanottavaa.

SELLAINEN PAHA TAPA

2011-08-25T13:53:00.003+03:00

Luin lehdestä jutun, minkä seurauksena eksyin Aasiakas.netiin (juu, tiedetään, hävetä pitäisi). Kiinnitin huomion yhteen lauseeseen. Asiakaspalvelija kuvaa asiakkaita: "ihan normaalin näköisiä, mitä nyt naisasiakkaalla hippimäinen huivi päässä".

Tämä on jotenkin... jos asiakkaalla on huivi päässä, alkaako asiakaspalvelija jo odottaa jotain omituista käytöstä? Eikö huivi kuulu normaaliin?

Minulla on usein huivi päässä. Vain lentokentän turvatarkastuksessa se on herättänyt epäilyjä.

En tiedä, ehkä tuo lause on vain hassusti muotoiltu.

MELKEIN

2011-08-25T10:06:00.002+03:00

Olen taas kirjoittanut käteni hajalle. Ensi viikolla alkaa opiskelu - aion kävellä suoraan opiskelijaterveydenhuoltoon ja saada jonkun todistamaan, etten pysty kirjoittamaan tenttejä käsin. En tiedä, mitä sitten tapahtuu (mutta minä EN pysty kirjoittamaan käsin enempää kuin ostoslistan, sen jälkeen menee sietämättömäksi).

Tajusin, etteivät ystävyyssuhteet pysy koossa ilman yritystä. Se on vähän masentavaa, koska olen kuvitellut, että jotkut ihmiset ovat sellaisia, että ystävyys säilyy vaikkei näkisi kuin kerran vuodessa.

Sellaisia ihmisiä ei ilmeisesti ole.

Kaikki opiskeluaikaiset kaverini asuvat Helsingissä. Siis ihan kaikki. Minä en asu. Sen vuoksi tämä kaveripiiri tekee siellä keskenään kaikkea kivaa joka viikko, enkä minä enää kuulu siihen. Siellä asuvat myös entiset kämppikseni, veljeni, kultani veli ja sisko ja niin edelleen. Sinne ovat muuttaneet kaikki. Paitsi minä.

Ja kun minä menen Helsinkiin, tajuan, että pitäisi nähdä vähintään 10 ihmistä päivässä, joten en jaksa edes yrittää. En ota yhteyttä yhteenkään. Laahustan ympäri Helsinkiä yksikseni ja olen alakuloinen, koska tiedän, että pitäisi muuttaa sinne, jotta voisin säilyttää ystävyyssuhteitani. Mutten halua muuttaa sinne.

(Kulta ei tajua tätä logiikkaa, jolla väitän, ettei kannata tavata ketään, jos tapaamiset ovat liian harvassa pitääkseen yllä ystävyyttä. Liian-harvoin-tapaaminen on kitkuttamista. Että tällä kahvittelulla voidaan taas kuvitella puoli vuotta eteenpäin, että ollaan ystäviä. Sitten käydään taas kahvilla ja kuvitellaan. Kulta uskoo edelleen, että ystävyydet voivat säilyä.)

(Toisaalta ystävyydet samassa kaupungissakin ovat samanlaisia. Se johtuu siitä, että ihmiset määrittelevät minut tyypiksi, joka ei tee mitään. Minun kanssani mennään kahville, joidenkin muiden kanssa tehdään jotain kivaa, kuten käydään elokuvissa tai näyttelyissä tai jossain. Matkustetaan!)

(En minä oikeasti ole niin katkera kuin miltä kuulostaa. Sillä kyllähän minä olen tyyppi, joka ei tee mitään. Minä en tiedä, miten maailmassa tehdään jotain. Osallistutaan. Toisille se on itsestään selvää. Minulle on jo riittävä ponnistus osallistua keskusteluun kirjoittajaryhmässä, jossa sentään melkein tunnen kaikki jäsenet. Mietin etukäteen: kyllä minä voin sen verran osallistua maailmaan, että sanon tänään jotain. Toisille on helppoa rakentaa talo tai mennä töihin tai ajaa linja-autoa. Minä olen joka päivä ihmeissäni, että miten tämä maailman kivikova pinta pitäisi muka saada rikki. Miten maailmaan pääsee mukaan?)

MENNYT, EI TULOSSA

2011-08-24T13:10:00.004+03:00

Eilen ajattelin, millainen maailma menetetään sitten, kun ei enää ole elossa ihmisiä, jotka eivät tiedä, onko internet yölläkin auki. Katselin Teemalta jotain 1970-luvun ohjelmaa, jossa ihmiset katselivat muualle, kun heidät esiteltiin, kukaan ei katsonut kameraan kertaakaan, lukivat suoraan paperista. Joku oli kysynyt lehden mielipidepalstalla, voiko väritelevisiosta katsella mustavalkolähetyksiä. On jotenkin surullista, ettei meidän tarvitse enää kysyä sellaista. Ei tällaisia asioita tarvitsisi kenenkään tietää, mutta me tiedämme.

Osallistun taas kirjoituskilpailuun. En opi pettymyksistä mitään. Ensin en aikonut osallistua, mutta sitten löysin jo keväällä kilpailua varten kirjoittamani tekstin.

Kauheaa huijausta osallistua kuukausia vanhalla tekstillä. En pidä tästä lainkaan (ja tämä selittää, miksen yleensä menesty: yritän kirjoittaa jotain uutta kilpailuihin, jotain, mikä olisi juuri tämänpäiväisen minun kirjoittamaa eikä eilisen, joka ei enää ole tämä sama minä. ja sitten en ehdi editoida enkä haudutella tekstiä, koska hauduttamalla siitä tulee jonkin entisen minun kirjoittamaa, ei siis tämänpäiväisen minun). (Oikeastihan kilpailuihin pitäisi lähettää pitkään mietittyjä, harkiten kirjoitettuja juttuja.) (Täytyy tietysti myöntää, että olen kerran voittanut yhden kilpailun, koska osa lukijoistani tietää sen, eikä täten usko minua kun sanon, etten opi pettymyksistäni mitään. Että voisin olla enimmäkseen pettynyt, siis. Olen.)

Sain Kerouacin Yksinäisen matkamiehen loppuun. Siinä on 190 sivua, luin sitä yli kuukauden. Taivas, mikä urakka. Kerouac on yksi niistä kirjailijoista, joiden suomentaja nousee arvoon arvaamattomaan. Kerouacin teksti voi soljua kuin vuoripuro ja kirja tulla luetuksi vahingossa, tai sitten kieltä on tankattava sana sanalta, eikä rytmiä löydy. En tosin osaa sanoa, mistä tässä oli kyse. Kirja oli kiinnostava, erityisesti loppu, jossa kerrottiin yhdysvaltalaisen kulkurikulttuurin kuolemasta. Oi, vapaus.

YLJ'OPIST'

2011-08-23T10:23:00.002+03:00

Opintojen alku lähestyy. Näen siitäkin painajaisia. Unessa olen lukiossa, kaikki kirjani ovat kadoksissa, olen ollut tunneilta pois monta viikkoa ja sitten tulee kokeet. (Ai, mutta, minähän näen tällaisia unia aina, ihan sama alkavatko opinnot vai eivät.)

Yhden lempparipainajaisistani näin viime viikolla. Siinä kaikki tärkeimmät kirjoittamisenohjaajani istuivat pöydässä minua vastapäätä ja haukkuivat minut yhteistuumin. Minä kirjoitin muistiin. Kaikki kirjoittamisessani oli pielessä. Muistan erityisesti, kun he mesosivat: "sinä olet niin miellyttämishaluinen! kaikki mitä kirjoitat hakee hyväksyntää! ei sellaista kukaan halua lukea!"

Toistuviin uniympäristöihini (joihin kuuluvat mm. uimahallit, junat ja kouluruokalat) on muutaman viime vuoden aikana tullut uusi: vanhat puutalot. Okei, asuin vanhassa puutalossa. Mutta silti on selittämätöntä, että näen monta kertaa viikossa unta, jossa löydän loistavan, mahtavan, täydellisen asunnon tai asun jo jossakin, mutta yhtäkkiä löydän oven, jota en ole ennen huomannut ja sen takana on loistavia, täydellisiä, erikoisia huoneita.

Eikö jonkin teorian mukaan talo symboloi unessa ihmistä itseään?

Missä siis ovat nuo loistavat huoneet, joita minusta pitäisi löytyä?

LÖYTÖ, KEHUTTU JA ILOITTU PELASTUS

2011-08-22T09:55:00.003+03:00

Löysin vielä yhden runokirjan, jota en ole laskenut. Jotenkin tuntuu siltä, että kirjoja en saa koskaan laskettua. Tämä kirja oli loogisesti makuuhuoneen ikkunalaudalla kaktusten vieressä (odottakaas, kun pääsen listaamaan viherkasvini, niitä piisaa).

Olen odottanut, milloin alan nähdä lentokonepainajaisia, ja viime yönä näin jonkinsortin sellaisen. Lensin Venezuelaan, matkaan meni 36 tuntia. Mutta ei se sitten loppujen lopuksi ollut edes pelottavaa. On aina suuri pettymys, kun lupaavasti alkanut painajainen ei onnistukaan pelästyttämään kunnolla. Menee aivojen kauhuntuottopotentiaali ihan hukkaan.

Luin tutun kirjoittaman kirjan (huomatkaa, etten käytä sanaa 'ystävä', koska en tiedä olemmeko ystäviä (selitys: tuttavien, kaverien tai naapurien kutsuminen ystäviksi heti, kun he saavuttavat jotain suurta, on niin ärsyttävää, etten aio määritellä mitään)). Tuttujen kirjoittamia kirjoja on aina hankalinta lukea. Ensinnäkin, koska tunnen kirjoittajan, aloin heti ekalta sivulta asti etsiä jujua. Kuka tässä on oikea henkilö, kuka ei ole jne. Se tekee lukemisesta rasittavaa (mutta epäluuloni tuli palkituksi). Toiseksi jos sanoo kirjoittajalle, että luin kirjasi, siitä seuraa vääjämättä kysmys: mitä pidit? Siihen voi vastata vain, että pidin kovasti (mikä on totta, mutta aika pinnallinen kritiikki kirjasta). Kolmanneksi sitä aina tajuaa, että kirjoittajakoulutuksilla (jollaisessa mekin olemme tavanneet) ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa. Se on vähän masentavaa, vähän innostavaa. Että vaikka siellä sanottaisiin mitä, lopulta se on kuitenkin se ihmisen oma tyyli, jolla hän joko lyö itsensä läpi tai ei lyö. Enkä usko, että se tyyli on muuttuut piirunkaan vertaa mistään palautteesta, jota olemme antaneet toisillemme.

(Olen ylikriittinen kirjoittajakoulutusten suhteen, mutta ajattelen, että minulla on lupa olla näin kriittinen vasta, kun olen käynyt muutamassa koulutuksessa. Sellainen on tyhmää, että haukutaan niitä muita, jotka ovat kouluttautuneet, jos ei itse vaivauduta edes katsomaan, mitä koulutuksessa tehdään. Pahinta minusta on se, että jos joskus julkaisee jotain, tulee kirjoihin ja lehtijuttuihin aina maininta siitä, että on tämän ja tämän kirjoittajakoulutuksen kasvatti, oli sitten vienyt sinne koskaan mitään tekstiään tai ei. Se on minusta vähän... no joo, ehkä olen tylsä ja itsekeskeinen. Kaiken lisäksi uskon, että ainakin joitakin kirjoittamisen vaiheita voisi opettaakin, mutta kirjoittajakoulutuksissa (ainakaan niissä, joissa olen itse ollut) ei opeteta vaan keskitytään olemaan pilaamatta ihmisen 'omaa ääntä', eikä sanota siis liikaa mihinkään suuntaan mitään. Se voi olla viisautta, mutta viisautta voisi myös olla sellainen, että kerrottaisiin esim. miten editointia voi opetella. Editointi on taito, taidon voi oppia. Piste.)

KONSENSUSTA KERRAKSEEN JA TOISEKSEEN

2011-08-21T17:11:00.002+03:00

Luin lehdestä juttua esperantosta. Siinä joku haastateltava, professori jossakin suomalaisessa yliopistossa, sanoi, että yksi esperanton hyviä puolia on se, ettei se ole kenenkään äidinkieli. Näin esim. kansainvälisessä politiikassa voitaisiin käyttää kieltä, joka olisi kaikille tasa-arvoisesti opittu kieli.

Ja sitten. Professori kertoi puhuvansa lapsilleen vain esperantoa. Näin ollen esperanto on näiden lasten toinen äidinkieli.

Eli tällä yksinkertaisella teolla esperanto menettää tämän arvokkaan asemansa tasa-arvon kielenä, jonka jokainen voi oppia. Eikä se sitten enää sovikaan kansainväliseen politiikkaan, koska nyt kasvatetaan äidinkielenään esperantoa puhuvaa sukupolvea (näitä äidinkielisiä on kuulemma muuallakin maailmassa).

Jotenkin tämä juttu ärsytti minua.

Minua ärsytti myös, kun sukulainen sanoi, että heti ekaluokkalaisen ekalla viikolla koulusta kysyttiin, saavatko lapset pelata iltapäiväkerhossa kännykkäpelejä. Oletus: kaikilla 7-vuotiailla on oma kännykkä, jolla voi pelata. Lapsen äiti ilmoitti kouluun, että ei hänen lapsellaan ole kännykkää. Näin ollen päätettiin, etteivät muutkaan voi pelata.

Minullakaan ei ole kännykkää, jolla voisi pelata jotain! Jotenkin aina masentaa, kun tajuaa, että keskiverto-7-vuotiaalla on korkeampi elintaso kuin minulla (ei siksi, että haluaisin sen elintason vaan siksi, että elintaso on pelkkää uutta tavaraa uuden tavaran päälle).

TO BE CONTINUED

2011-08-20T12:17:00.003+03:00

Tänään listaan omistamani DVD:t (koska ne on helppo listata):

- 2 pilates-DVD:tä (joista oli harrastuksen alussa iso apu, mutta joita en enää tarvitse. haluaako joku?)
- L-koodin ensimmäinen tuotantokausi (joka oli mielestäni vielä ihan hyvin kirjoitettua juttua; sittemmin en ole sarjaa edes oikeastaan seuraillut)
- Hair-musikaali (tämä oli vuosikausia ainoa omistamani DVD)
- Huono kasvatus (niin synkkä elokuva, etten ole edes katsonut tätä DVD:tä koskaan. mutta tässä, kuten niissä todella harvoissa elokuvissa, joista pidän, käsikirjoitus on hieno. en minä espanjaa kyllä ymmärrä, että sikäli)
- Angels in America -sarja (loistavinta tekstiä ikinä; olen katsonut monta kertaa)

Yhteensä siis 6 kpl DVD:itä (jos boksi lasketaan aina yhdeksi, koska se on yhdessä lootassa). Enemmän kuin luulisi, koska en pidä elokuvista enkä juuri mistään sarjoistakaan (no, okei, katselin koko kevään & kesän Weedsiä, joka osoittautui hurjan loistavaksi sarjaksi, mutta sain boksit lainaksi, joten ei ole tarvinnut hankkia niitä itse. ja Mullan alla on tietysti yksi lemppareistani, mutta olen katsellut sen pari kertaa telkkarista, joten mihin niitä DVD:itä sitten enää tarvittaisiin. liika toisto tekee mistä tahansa tylsää. paitsi Angels in Americasta.)

Hei, onhan minulla myös Poirot'ta, tietysti, mutta lainassa tällä hetkellä. Äh, en olekaan sellainen DVD-kapinallinen kuin luulin.

NIIN KÄVI

2011-08-20T10:15:00.002+03:00

Löysin vielä yhden laskemattoman kirjapinon. Siinä on:

1 suomenkielinen taidekirja
1 englanninkielinen taidekirja
1 muu tietokirja (suomeksi)
1 vuoden 2007 taidekalenteri.

Lisään ne tuonne aiempiin laskelmiin. (Tylsää, ettei minulla satukaan olemaan tasan 333 kirjaa.)

MINÄ PÄÄTÄN

2011-08-19T16:26:00.004+03:00

On yksi uudehko hittibiisi, jota vihaan vielä enemmän kuin sitä, jossa kysellään, missä muruseni on. Listani kärkeen ehdottomalla äänteni enemmistöllä pääsee PMMP:n laulu, jossa pohditaan "mitä jos vain käy niin kuin muillekin?" Laulu on uikutus toisaalla asuvan ihmisen perään. Ajattelen aina sen kuullessani, että tuo fiktiivinen sinä tulee jättämään tuon fiktiivisen minän, koska fiktiivinenkään sinä ei jaksa kuunnella tuota (ja se biisi jää päiväkausiksi päähän soimaan). (Jospa sen sijaan, että pohditte, "kuka päättää ketkä saa onnistua" panostaisitte siihen parisuhteeseenne, ettekä etsisi jotain ulkopuolista tekijää, kohtaloa, jota syyttää kun asiat menevät pieleen.) (Nyt minun pitää lopettaa tästä aiheesta.)

Vietin pari päivää pääkaupungissa, siksi olen näin aggressiivinen. En yksinkertaisesti kestä sitä määrää ihmisiä. Ärsykekynnykseni ylittyy. Aivoni eivät pysty suodattamaan kaikkea sitä turhuutta. Vieraskieliset suurkaupungitkin ovat leppoisampia kuin pikku-Helsinki, koska vieraskielissä en ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat. Kun kaikki puhuvat suomea, tajuan, miten typeriä juttuja kaikkialla ympärilläni leijailevat ääniaallot kuljettavat. Se on ahdistavaa; puhe ei maailmasta lopu, vaikka hyvät jutut ovat loppuneet jo ajat sitten.

Mietin bussissa, kuka maksaa, jos edessä istuva asiakas tempaisee penkin selkänojan alas niin lujaa, että takanaistujan polvi hajoaa. Oli meinaan niin lähellä, ettei koskaan. Onko linja-autoyhtiöillä vakuutukset tätä varten? Miksi penkin saa niin alas, että se käytännössä litistää takanaistujan kokonaan?

Kysymyksiä, kysymyksiä.

PS Jonotamme taas asuntoa. En olisi ikimaailmassa halunnut taas muuttaa. TAAS. Saakeli. Mutta koska naapurimme savustavat meidät tupakalla, isännöitsijä (käytyään toteamassa ongelman) laittoi meidät odottamaan uutta asuntoa. Tästä jostain naapurustosta. Tämä herättää parikin kysymystä. Ensinnäkin sen, miksi tupakointia ei kielletä (edes sisällä tupakointia), vaikka isännöitsijäkin kiroili, kuinka kalliiksi tupakoitsijat tulevat, kun keltaiset ja haisevat kämpät pitää aina remontoida kokonaan ennen uutta asukasta. Toiseksi sen, kuka tähän voi meidän jälkeemme muuttaa (paitsi joku, joka itsekin polttaa sisällä ja näin tuhoaa tämänkin asunnon).

Muuttamisesta: reaktiot uutiseemme vaihtelevat huomattavasti sen mukaan, miten usein ihmiset muuttavat.

- Tosi hienoa! sanoi hän, joka ei ole muuttanut 30 vuoteen.
- Kamalaa! sanoi hän, joka muutti perheensä kanssa kaksi kertaa viime vuoden aikana.

JA NYT SE VAKAVA OSUUS

2011-08-17T14:56:00.009+03:00

Listasin omistamani kirjat. Tai siis: laskin ne. Omistaminen on joidenkin kohdalla hieman epäselvää, mutta yritin valita täysin omat kirjani kaikista asuntomme kirjahyllyistä. Ja pöydiltä. Ja sängyn vieressä on muuten yksi, jota en muistanut, hetki.

Kategorioiden luominen oli yhtä epäselvää. Joidenkin kohdalla myös kieli (näyttelyluetteloissa voi olla useampaa kieltä).

Mutta tässä se tulee, omistan:

Runot
- 145 suomenkielistä runokirjaa
- 3 englanninkielistä runokirjaa
- 3 monistenippua (joista 2 on antologioita, joissa on omia runojani ja yksi erään virolaisen runoilijan lahjoittama nippu)

Lyhytproosa ja näytelmät
- 14 suomeksi
- 2 englanniksi (ja 3 lainassa)

Romaanit
- 22 suomenkielistä romaania
- 1 englanninkielinen romaani
- 1 italiankielinen romaani

Sarjakuvat
- 12 (lehteä ja kirjaa yhteensä)

Lastenkirjat
- 5 kpl

Taidekirjat (sisältää myös näyttelyluettelot)
- 52 suomenkielistä
- 31 englanninkielistä
- 2 saksankielistä (kolmas on yhä saksassa)
- 1 venäjänkielinen
- 1 ruotsinkielinen

Tietokirjat ja pamfletit (muut kuin taiteeseen liittyvät)
- 24 suomenkielistä
- 4 englanninkielistä (nämä pitää laskea joskus uudestaan, koska olen takuulla listannut englanninkielisiä vahingossa suomenkielisiin. Omistan enemmän kuin 4 englanninkielistä tietokirjaa!)

Oppikirjat
- 4

Sanakirjat (ja sivistyssanakirjat - tosin taiteen sanakirjat ovat taidekirjojen joukossa)
- 6 sanakirjaa
- 1 verbikirja
- 1 lasten englanti-italia-kuvasanakirja

Muut kirjat
- 1 taidekalenteri (johon voi laittaa ystävien syntymäpäiviä)
- 1 nuottikirja
- 1 neuleohjekirja
- 1 gradu (omani)
- 1 hassunhauska pariskunnan tehtäväkirja
- 1 taidekalenteri, jota en heitä pois, koska siinä on isoja, hyvänlaatuisia kuvia

Yhteensä siis omistan 341 kirjaa (laskematta mukaan omia päivä- ja muistikirjojani). (Listassa eivät myöskään ole jo kirpparipinoon kasaamani kirjat, joita on olohuoneen nurkassa. Kuvittelen jo päässeeni niistä eroon.) Lainassa minulta on myös kasa kirjoja, mutten osaa laskea niitä, ennen kuin saan ne takaisin.

Tässä listassa minua ei yllätä se, että romaaneja on tosi vähän suhteessa muihin kirjoihin (että niitä on jopa yli 20 on minusta aika paljon). Sen sijaan yllättää se, että olen jo yli 300:ssa kirjassa. Kuvittelin olevani noin 250:n tienoilla. No jaa, määrä ei yllättäne muuttoapuna olleita ystäviäni.

POSSUN PÄIVÄ- JA YÖUNET

2011-08-16T16:31:00.003+03:00

Listaisin seuraavaksi kirjat, jotka omistan, mutten pysty päättämään, voinko vain laskea ne vai pitääkö minun listata jokainen kirja nimeltä.

Pohdin tätä kinkkistä kysymystä.

Olen todellakin nyt tehnyt viimeisen visiittini Tiimariin muistikirjojen toivossa. Ennen Tiimari oli muistikirjakauppani, nykyään siellä ei ole mitään. Yhdenlaisia kirjoja on, ei mitään valinnanvaraa (siinä yhdenlaisessa kirjassa on viivoitus. ihan tyhmää). Sanoin myyjälle: "Ennen teillä oli vaikka mitä!" ja hän sanoi: "Niin oli!"

Tiimari kuitenkin myy edelleen niitä mustia kuulakärkikyniä, joita käytän. Mutta ei niin hyvää, ettei huonoakin: kynässä on ennen ollut kuminen pinta, joka estää käden luistamisen, nyt se on vaihdettu kovaan muoviin, joka luistaa kuin pirulainen. Niinpä kynä, jolla ennen rakastin kirjoittaa, on nyt kynä, jonka asentoa pitää korjata puolen minuutin välein.

Perhana, kun ei mikään voi pysyä ennallaan!

Lidl muuten myy tummaa suklaata, jossa on kinuskinmuruja. Olen aina ennen vihannut sitä, että tumma suklaa pilataan jollain mausteella, mutta kinuskinmurut kuulkaa sopivat. Niiden makeus korostaa suklaan karvautta ja päinvastoin. Olen niin hulluna siihen suklaaseen, etten voi enää ostaa sitä. Addiktio syntyi välittömästi. (Voisin kirjoittaa suklaasta runon.)

ORGANISEERAUS

2011-08-15T18:59:00.002+03:00

Olen liian organisointihaluinen (en -kykyinen). Tahtoisin perustaa uuden blogin sille projektille, että listaan kaikki omistamani esineet. Tahtoisin myös kirjoittaa kaikki esineet muistikirjaani (koska en ole ihminen, joka pitää tietokonetta aina päällä, minulla pitää olla mahdollisuus listata esineitä myös silloin, kun kone on pois päältä).

Minulla on myös muita projekteja, joille tahtoisin omistaa blogeja ja muistikirjoja.

Saksassa eräs taiteilija kehui minua, kun kerroin, että julkaisen useita blogeja. Hän oli sitä mieltä, että on oltava aktiivinen; vaikka mikään ei korvaa kirjojen julkaisemista, ei pidä jättää asioita tekemättä sen takia, ettei sitä kustannussopimusta vain tunnu tippuvan.

Hän on oikeassa. On tosi tärkeää julkaista koko ajan jotain. Ainakin minulle se on ollut tärkeää jo vuosia. Vaikka saankin säännöllisin väliajoin tarpeettomuuskohtauksia. Ne menevät näin: "Miksi minä kirjoittaisin enää koskaan, kun kukaan ei koskaan tule lukemaan loistavan nerokkaita tekstejäni?" (itsetunnossani ei ole vikaa). Sitten minulle sanotaan: "Sinun pitää nauttia kirjoittamisesta sen itsensä takia!" ja onhan se totta, tietysti, mutta kun on nauttinut kirjoittamisesta sen itsensä takia, ja pöytälaatikot pursuilevat niitä loistavan nerokkaita tekstejä, on vaikea nauttia tekstien säilömisestä säilömisen takia.

Mutta olen optimisti, koska pessimisti kuulemma aiheuttaa itse kaiken kurjuutensa (en ole vielä täysin selvillä, miten kulloinenkin optimismini tai pessimismini vaikuttaa jossain satojen kilometrien päässä työtään tekevän kustannustoimittajan arvioon siitä, onko tekstini myyvä vai ei, mutta ilmeisesti se vaikuttaa. hei, olemmehan sentään oman onnemme seppiä!)

FIUUDI DIUUDI

2011-08-15T13:14:00.003+03:00

Olen jo hukassa: en muista, mitkä 3 muistikirjaa olivat kirjoituspöydälläni, kun aloitin tavaroideni listaamisen. Siispä, vaikka minulla onkin kymmenittäin muistikirjoja, en enää osaa sanoa, listaanko samoja uudelleen ja uudelleen, ja täten lukija (?) saa käsityksen, että minulla on satoja muistikirjoja.

Tänään listaan kirjoituspöytäni vieressä hyllyn virkaa toimittavan tuolin esineet:

- 3 aloittamatonta muistikirjaa, joissa ei ole viivoja ja yksi, jossa on viivat (ostin sen, koska se oli muovissa enkä nähnyt että siinä on viivat, saakeli)
- muistikirja, johon yritän piirtää (jee!)
- Uuden runon kauneimmat 2 (vuodelta 1971) (olen ostanut kirjan vuonna 2007, mutten ole lukenut sitä vielä, vaikka se sisältää lemppareitani, mm. Kalevi Seilosta)
- 3 aloitettua muistikirjaa, jotka ovat kaikki kesken jostakin syystä (ja kesken jääneeseen on vaikea palata, joten kynnys jatkaa niihin on valtava). Yksi jäi kesken, koska sen paperi on liian karheaa (ja kun kirjoitta paljon käsin, haluaa ettei käsi väsy ensimmäiseen sanaan, joka pitää väkivalloin runtata paperille), toinen jäi kesken, koska siinä on viivoitus (vihaan viivoitettuja sivuja), kolmas on kesken, koska kirjoitin siihen proosaa, enkä ole vähään aikaan jaksanut kirjoittaa proosaa (kun kirjoittaa novelleja tms. käsin, pitää välillä pitää lomaa, ettei käsi mene aivan tohjoksi siitä rasituksesta)
- ja nyt se sama kehystystä odottava juliste on siirtynyt tälle tuolille, pois pöydältäni. Pöydälläni sen sijaan on nyt suomalais-englantilais-suomalainen sanakirja, koska kirjoitin yksi ilta kirjettä englanniksi.

Ei muuta tänään. Paitsi että: minun pitäisi todellakin pultata kirjoituspöytäni yläpuolelle jokin kirjahylly, koska nämä muistikirjat täyttävät kaikki tasot koko asunnossamme.

--

Lisää tavaraa tulee kotiini kuitenkin koko ajan. Eilen, esim., sain lahjaksi suolasaippuan. Kiinnostava esine.

TO BE MORE

2011-08-14T09:45:00.003+03:00

Koska edellisen postauksen kommentit saivat minut tarkemmaksi, lisään kirjoituspöytäni sisältöön seuraavat esineet:

- 2 teippirullaa
- silmälasien puhdistamiseen tarkoitettu mikrokuituliina (jolla puhdistan tietokoneen näyttöä)
- 3 liuskaa pikkuisia teipinpaloja, joilla merkitään kirjoihin paikkoja
- klemmareita
- USB-tikku
- hakaneula (minikokoinen).

Jatkan listaa tietokonepöytäni tavaroilla (koska näen ne tästä helposti):

- ulkoinen kovalevy
- kaiuttimet (90-luvulta, luulisin)
- näyttö
- näppäimistö
- hiiri
- tietokoneen kovalevy
- violetti kivi
- kameran USB-johto
- kynä (musta kuulakärkikynä; käytän vain mustia kuulakärkikyniä)
- paperi, johon on listattu kaikki Poirot-sarjan jaksot
- kasa muistilappuja (klemmarilla kiinni toisissaan), joilla lukee erilaisia aiheita, joista haluan kirjoittaa
- kaupungin museoiden ja gallerioiden syksyn näyttelyohjelma
- kasa sekalaisia muistilappuja, joissa lukee esim. yleisesti kiinnostavia juttuja, joita haluan tutkia lisää ja yhden gallerian näyttelyjen alkamispäivämäärät
- meinasin unohtaa: pöydällä on myös rannetuki, jota käytän aina kun kirjoitan tietokoneella (se on nyt kädessäni, siksi se meinasi unohtua). Se on ihonvärinen, ostettu apteekista kesällä -09, osan tarroista tilalle olen ommellut neppareita, että se pysyisi kiinni.

(Tässä pöydässä ei ole laatikkoa, joten tässä kaikki.)

Lisäksi seinällä on kalenteri.

BEIBII

2011-08-12T10:53:00.002+03:00

Näin käsittämättömän tyhjäksi tekevää unta.

Sitten vessan lamppu paloi ja harjasin hampaat kynttilänvalossa.

Ajattelin listata kaikki omistamani esineet. Niitä on takuulla kymmeniätuhansia. Ajattelin aloittaa kirjoituspöydästäni.

Kirjoituspöydälläni on:

- kehystetty valokuva lehmän turvasta
- postikortti
- tuikkukynttiläkippo, jossa on simpukankuoria ja kiviä Italiasta ja Atlantilta
- Love-muki jostain 60-luvulta
- 10 mini-Moleskineä (joista 4 on vielä aloittamatta)
- mukillinen kyniä, sakset ja viivoittimia
- iso kipollinen muistilapuiksi leikkaamiani papereita ja liimareunaisia muistilappuja
- kasa kirjanmerkkejä
- 3 muistikirjaa (joista 1 täynnä) - odottamassa runojen kirjoittamista puhtaaksi koneella
- juliste, joka pitäisi viedä kehystettäväksi
- kuulokkeet
- kalenteri
- laskuja
- taidekirja, jota luen
- muistilappu, jossa lukee Howl, koska yritän muistaa katsoa sen elokuvan joskus (samassa muistilapussa lukee myös: "TUOTE - esineet jotka omistan")
- taidenäyttelyn avajaiskutsu, jota käytän teemukin alusena (koska kirjoituspöytäni on ikivanha, ja kuuma teemuki sulattaa sen maalia, minkä jälkeen mukia ei enää saa pöydästä irti)

Ja silti kirjoituspöytäni on niin tyhjä, että siinä mahtuu hyvin kirjoittamaan!

Ai, mutta, kirjoituspöydässäni laatikko. Siellä on:

- 4 Italiasta ostamaani muistikirjaa
- 2 muovitaskua, joihin olen koonnut editoitavia tekstejäni
- 3 vihkoa, joihin olen kirjoittanut lukemieni kirjojen nimet vuodesta 1992 lähtien
- 2 täyttä Moleskinen muistikirjaa (kyllä, minulla on aika paljon muistikirjoja joka paikassa)
- kirjeitä
- 1 CD (en tiedä, mitä se sisältää)
- antiikkiliikkeestä ostamiani vanhoja valokuvia paperipussissa
- sarjakuvia (leikattu sanomalehdestä)
- metallinen hissikyltti
- muutama kirjoittamiseen liittyvä moniste & lehtileike.

LIVING THE

2011-08-11T14:23:00.004+03:00

Olen vuosia ollut vimmaisessa levyjen hävittämisen tilassa. Olen monta kertaa ollut viskaamassa pois jopa Sielun veljien Softwood Musicia, mutta aina on tullut tunne, että tätä vielä joskus kuuntelen. Nyt kuuntelen.

(Moneen musiikkiin liittyy muistoja, joihin ei kauheasti tee mieli palata. Tähän levyyn ei liity mitään muistoja. Aina plussaa!)

Zepa kirjoitti asioista, joita ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan. Koskapa postaus loppuu provokatiiviseen "Entä oma elämäsi"-kysymykseen, pohdin tätä. Niin ja tietysti, koska olen donniedarkomaisessa madonreiässä ja vain odottelen lentokoneen rysähtämistä maahan.

Viisi kaduttavaa asiaa ovat siis:

1. Olisinpa elänyt elämää jonka itse tahdoin, enkä noudattanut muiden toiveita.

Miten tämä nyt pitäisi tulkita? Olen toki valinnut elämäni itse ja onhan tämä enimmäkseen kivaa. Mutta minun ongelmani on aina ollut, etten yhtään tiedä, mitä haluan. Siis paitsi kirjoittaa. Mutta kirjoittajana olen niin perfektionistinen monomaanikko, että tuhoan käteni kun en tee mitään muuta kuin kirjoitan enkä piittaa edes rasitusvammoista. Luulisin olevani tyytyväisempi, jos joku osoittaisi minulle muitakin reittejä itseilmaisuun, jos en löydä niitä itse.

Niin ja toivon voivani julkaista kirjoja, mutta sehän ei ole yksin minun käsissäni vaan tässä asiassa pitäisi kai noudattaa muiden toiveita ja kirjoittaa kirjoja, joita halutaan julkaista (millaisia ne sitten ovat?)

En siis tiedä, miten tämä on onnistunut. Seuraava:

2. Kunpa en olisi käyttänyt aikaa työhön niin paljon.

Minä toivon, että minulla olisi jokin työ, johon haluaisin kuluttaa aikaani. Se ratkaisisi monta ongelmaa: ensinnäkin sen, etten tee mitään muuta kuin kirjoitan (työn pitäisi siis olla jotain muuta) ja sen, ettei minulla ole ikinä rahaa.

Toivon siis, että kuluttaisin enemmän aikaa työhön, mutten tiedä, miten töitä saadaan! Seuraava:

3. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea ilmaistakseni tunteeni.

Vietin juuri muutaman päivän kullan sukulaisten luona ja ajattelin: nämä ihmiset saattavat olla elämässäni vielä 30 vuoden kuluttuakin, mutten osaa sanoa heille mitään.

Rohkea? Ehkä kyse on rohkeudesta. Osin kyse on myös siitä, etten tiedä miten sanoa mitään. Tai ehkä en edes tiedä, mitä tunnen. Analysoin: nautinko heidän seurastaan, koska olemme yhtä perhettä ja minulla on tavattoman valtava kaipuu saada suuri perhe ympärilleni? Vai nautinko heidän seurastaan siksi, että he ovat juuri sellaisia kuin ovat?

Enkä minä ole koskaan sanonut edes kummilapsilleni, että rakastan heitä. Tai ystävilleni. Onko se rohkeuden puutetta?

Pohdin tätä, ja kun tiedän, ilmaisen sen rohkeasti kaikille.

PS Pohdin tätä, ja tajusin: En usko, että maailmassa on kovinkaan monta ihmistä, jotka saisivat mitään elämyksiä siitä, että juuri minä sanoisin rakastavani heitä. Siksi sen sanominen on jotenkin... tyhjää. Miksi sen pitäisi olla jotenkin erityisen mahtavaa, että juuri minä rakastan? Miksi minun tunteideni pitäisi kiinnostaa ketään muuta kuin minua itseäni?

4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.

Minä aina kuvittelen, ettei monikaan jaksaisi minusta usein kuulla. Mutta se ei ole totta. Sorrun kuitenkin olemaan pitämättä yhteyttä.

Saksassa ystävystyin syvästi. Tajusin heti, että näistä ihmisistä en voi pitää kiinni, koska he asuvat eri maassa. Ajattelenkin ihmisistä yleensä näin: heihin ei saa takertua, pitää vain olla onnellinen niistä hetkistä, jotka saa viettää heidän kanssaan.

Siksi en yritä luoda väkisin tilanteita, joissa vietetään aikaa yhdessä. Otan yhdessäolon lahjana.

5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Mitä enemmän meditoin nythetkeä, sitä onnellisempi sallin itseni olla. Kolme viikkoa meditoimatta (hektinen loma!) ja olen aika lailla onneton. Tai no, en ehkä onneton, mutta tajuan elämän loputtoman tylsyyden (minulla on aina ongelma tämän tylsyyden kanssa; että tämä on tätä, arkipäivää, eikä muuksi muutu, koskaan). Sen sijaan, jos elän nyt ja hengitän nyt, olen onnellinen siitä, että elän nyt.

Niin että: tätä opettelen.

Tämä liittyy myös kohtaan 1. Olenko onnellinen, jos elän itse valitsemaani elämää, jos samalla, kun valitsen sen, tulen kuitenkin poisvalinneeksi miljoona muuta vaihtoehtoa, joista olisin yhtä onnellinen?

(En oppinut tästä mitään. Olen unohtanut tämän listan viimeistään ensi viikolla.)

POP POP KORNII

2011-08-10T18:10:00.002+03:00

Olen varma, että elämäni on Donnie Darko -elokuvan kaltainen madonreikä, luuppi, ja kohta tajuan, että se lentokone, jonka moottoriin lensi lintu, sittenkin putosi ja olen kuollut.

Luin lehdestä, että optimisti elää jopa 9 vuotta pidempään kuin pessimisti. Totesin tähän: "Kuka tätä jaksaa yhdeksän vuotta pidempään?" ja tajusin saavuttaneeni pessimismin pohjamudan. Täältä on tie vain ylöspäin,

Saksassa asuin optimistin luona, hän muutti elämäni, mutta tiesin, ettei Suomessa ole helppo olla optimisti,

mutta yritän,

vaikka sitten yhdeksän vuotta pidempään.

Karppaus ei muuten enää ole mikään hieno elitistinen keino erottua muista syöjistä; istuin perunoita syömässä eräässä talossa keskellä metsää, kun naapuri astui sisään (koputtamatta - jossain päin Suomea todella eletään yhä niin!) ja sanoi: "Perunoita! Hiilihydraattia!"

Nyt kaupunkilaisälymystön on keksittävä uusia keinoja identifioida itsensä älymystöksi.

STILL WORKS

2011-08-06T22:34:00.004+03:00

Sitä ei koskaan osaa sanoa, onko hyvä vai huono asia, että maailmassa on entistä enemmän ihmisiä, joita kaivata, kun ei ole heidän seurassaan.

(En ole pitkään aikaan ikävöinyt ketään.)

(Muistan monta sellaista ikävää, joiden kohteita en ikävöi enää.)

YKSINKERTAINEN VALLATTOMUUS

2011-08-05T15:29:00.006+03:00

Olen ollut 10 päivää couch surfaamassa. Couch surfing on sitä, että päästetään vieraita ihmisiä omaan kotiin nukkumaan, monesti sohvalle, monesti ihan patjalle omaan huoneeseen. Idea on ällistyttävän vallankumouksellinen. Kun turisti yleensä pakotetaan heti maahan saavuttuaan kuluttajan asemaan, ostamaan valmiita elämyksiä ja maksamaan ihan kaikesta, sohvasurffaajana pääse esim. toisen maan lapsiperheeseen viettämään tavallista iltaa ja syömään hyvää, yhdessä tehtyä ruokaa. Ja aina löytyy joku, joka osaa neuvoa, millä junalla mennä minnekin ja missä on lähin ruokakauppa.

Kokemus oli mullistava. Kumoava. Mieleen jäi pyörimään sana sharing - kun jakaa ruokansa, ajatuksensa, unensa ja tavallisen arkensa toisten kanssa, syntyy hetkessä inspiroivia keskusteluja ja vahvoja ihmissuhteita. (Ja tässä surffailun toinen kumouksellisuus: surffatessaan muistaa, että ihmisiin voi ja pitää luottaa, kun taas turisteja lähinnä varoitellaan, että täällä on taskuvarkaita ja älkää menkö vahingossa laittomaan taksiin ja ties mitä. Sen sijaan, että pelkää ja sulkeutuu turistelemaan jonnekin, surffailija saa kokea, miltä tuntuu luottaa ihmisiin niin paljon, että päästää heitä kotiinsa ja nukkuu heidän seurassaan. Moni jopa antoi meille avaimet kotiinsa, tuosta vain, vierailumme ajaksi.)

Ja sitten toiseen matkalla pohdiskelemaani asiaan: kaikissa asunnoissa, joissa yövyimme, oli hiljaista. Asunnoissa oli parvekkeita ja kattoterasseja joita voi käyttää (eivätkä surffaajat yleensä taida olla kovin rikasta porukkaa, ainakaan nämä joiden luona olimme; heissä oli työttömiä, aloitteleva taiteilija jne.). Suomessa jokaisella on naapurina joku häiriköivä juoppo tai bilettävä teini tai joku, jonka koirat haukkuvat päivin öin tai jotain sellaista (ja parvekkeilla tupakoidaan alati, joten sinne ei oikein tee mieli rakentaa arjen keidasta). Suomalaiset eivät ota ketään huomioon; me olemme vasta pikkuhiljaa raahautumassa maalta kaupunkeihin, ja elämme edelleen kuin pellossa.

Jos ja kun luoksemme tulee sohvanukkujia jostain päin maailmaa, me saamme selittää: niin, tuo on tuo yläkerran juoppo, sillä on tapana pitää bileitä. (Tosin kerroimme sen verran tosiasioita suomalaisista, että ehkä kukaan tapaamistamme ihmisistä ei uskaltaudu tähän häpeämisen, alkoholismin, kateellisuuden ja itsensä ja muiden vähättelyn maahan enää koskaan.)

Kyllä on taas niin ylentävää olla kotona.

Tajusin myös paljon suomen kielestä. Mahtavia asioita.

Ja eräänä yönä olin niin väsynyt, että oikeasti näin unia silmät auki. Minulle ojennettiin valkoinen orkidea, sitten se katosi, istuin kädet tyhjinä auton takapenkillä.

Mutta lisää, kaikesta, myöhemmin.

KELLO JA SEN KAVERI SEINÄKELLO

2011-08-04T14:39:00.002+03:00

Käytän rannekelloa aina silloin tällöin, koska se on kätevämpi kuin ajan tarkisteleminen kännykästä (ja kun katsoo rannekelloa, ei vaikuta heti addiktilta, jonka pitää näprätä puhelintaan tauotta tunteakseen olevansa elossa). Käyttökelloni olen ostanut Veljekset Keskiseltä markka-aikaan, se maksoi 23 markkaa (en tiedä miksi muistan tämän). Pattereitahan siihen pitää vaihtaa jotenkin kyllä usein.

Minulla on myös hieno arvokas rannekello, jonka sain ylioppilaslahjaksi. En ole käyttänyt sitä ikinä (koska se on hieno, enkä pidä hienosta). Nyt sitten tuli mieleeni, että kai sen voisi käyttöönkin ottaa, joten vein sen kelloliikkeeseen ostaakseni siihen hihnan (vanhan hihnan heitin pois heti kun sain kellon).

Sitten kävi ilmi, että kellonhihnat ovat edelleen tismalleen samanlaisia nahkaisia, sileitä ja rumanvärisiä (ruskean ja peessin eri sävyjä) kammotuksia kuin joskus 1980-luvulla. Keskustelumme eteni näin:

minä: "Minä vihaan nahkahihnoja. Siksi minä sen edellisenkin hihnan revin pois."

kelloliikkeen myyjä: "Meillä ei ole muita hihnoja."

Se siitä sitten. Olisiko liikaa pyydetty, että tässä rajattomien ostomahdollisuuksien maailmassa voisi hankkia vaikkapa kangas- tai metallihinan kelloonsa? Eikö kellonhihnoihin päde mikään evoluution sääntö?

Tietysti se, että nahkahihnat puistattavat minua, on oma syyni, mutta ne puistattavat.

PS Google-tilinsä voi saada takaisin, vaikka kadottaisi kaikki salasanat ja turvallisuuskysymykset, eikä olisi mitään pelastusta näkyvissä (en kerro, miksi tiedän tämän). Googlelle pitää vain ilmoittaa yksityiskohtaisia tietoja, kuten minä päivänä otti käyttöön minkäkin Googlen palvelun, millaisia tunnisteita käyttää Gmailissa, keille on lähettänyt eniten sähköpostia jne. Palvelu toimi yllättävän hyvin, joskin huomasin, että on aika hankalaa muistaa, milloin on käyttänyt esim. Google-kalenteria ensimmäistä kertaa. Koko internet tuntuu edelleen niin elämälle vieraalta, etteivät päivämäärät tai edes vuodet jää mieleen, kun tekee jotain. Ja kuka dokumentoi itseään sillä tavalla? Kirjoittaa päiväkirjaan: tänään otin vastaan ensimmäisen ryhmäkutsuni.

AJAIS OLIS OSTAIS

2011-07-24T13:36:00.002+03:00

En ole lukenut blogeja yli viikkoon. Ei tämä vielä mitään, mutta: unohdin, että blogeja on olemassa! Tänään luin s-posteja ja katsoin, että mikäs tuo on, "Syötteenlukija", kuulostaa etäisesti tutulta. Ja voi tuska, siellä oli luettavaa viikoksi. En jaksanut lukea.

Tämä kesä on mennyt tosi oudoksi. Olen kolmisen viikkoa vain lukenut kirjoja ja kirjoitellut runoja. Vielä senkin jälkeen, kun olen tajunnut, ettei ole järkevää vain lukea ja kirjoitella, olen jatkanut lukemista koska en keksi muuta tekemistä. (Olen myös valvonut öisin ja katunut, että menin takaisin yliopistoon. En minä oikeasti jaksa mitään opiskella. Mutta saanpahan opiskelijaedut käyttööni.)

Tänään lukeminen ei enää huvita. Eikä kirjoitteleminen. Eikä muuten huvita enää mikään muukaan; työnnän ruokalautasen pois, maleksin huoneesta toiseen, valitan. En halua uusia virikkeitä, en halua vanhojakaan. En halua edes teetä, tummaa suklaata tai muita huumeita.

Ihan sama. I-han-sa-ma.

(Tämä johtuu muuten varmasti siitä, etten ole viikoon juossut tai käynyt salilla (koska ei huvita), ja adrenaliiniin ja endorfiineihin tottunut elimistöni alkaa lipua hitaasti kohti alakuloa. Mutta kun ei huvita, ei huvita. Voisin tietysti pakottaa itseni, mutta minua ei huvita pakottaa itseäni.)

LUOKSES AINA

2011-07-22T19:05:00.002+03:00

Olen istuskellut parina päivänä uimarannalla ja tuolla typerällä kukkulalla asuinalueemme keskellä. Siis ihmisten ilmoilla. Olen oppinut, että nuorten miesten sanavarastossa 'kyrpä' esiintyy tarpeettoman tiheästi, sylkeminen on vain yksi hengittämisen vaihe ja jos pallo osuu vieressä istuviin ihmisiin, siitä ei tehdä mitään johtopäätöksiä vaan jatketaan valitulla linjalla. Nuoret miehet kertovat paljon huonoja vitsejä (joissa 'kyrpä' on olennainen osa) ja nuoret naiset nauravat niille vitseille (miksi?) Niin ja: kaikki polttavat helteessä tupakkaa. Ajattelen koko ajan, että onneksi nuo tupakoitsijat kuolevat nuorina, joten sitten vanhainkodissa saan heistä rauhan.

Kyllä on ihanaa yrittää olla olematta erakko.

Ajattelin sitten myös käyttää Bookplussan lähettämän etukoodin, jolla sai postimaksuttomuuden heinäkuussa. Kun tein tilausta, huomasin, ettei siihen tarvittu liikkeen lähettämää koodia: tilaus oli automaattisesti postimaksuton. Koodin lähettäminen lienee siis vain keino saada ihmiset sivuille? Ärsytti ihan hulluna. Olisivat sitten vain lähettäneet s-postin, että heinäkuussa ei postimaksuja. Miksi piti lähettää se koodi?

PS

2011-07-21T14:57:00.001+03:00

Jätin laputtajalle lapun, jonka allekirjoitin. Viiden minuutin kuluttua laputtaja soitti ovikelloamme ja tuli juttelemaan. Sovimme asian. Hän sanoi: puhumalla asiat selviää! Jätin sanomatta: niin, eikä kirjoittamalla nimettömiä lappuja.

LYX!

2011-07-21T14:39:00.002+03:00

Luen kirjaa, jonka sivulla 211 sanotaan, ettei kannata uskoa mitään, mitä kirjassa kerrotaan, koska se saattaa olla ensiaskel matkalla hullujenhuoneelle. Oikein harmittaa, etten ole keksinyt kirjoittaa mitään tuollaista mihinkään. Loistavaa.

Luin lehdestä jotain lukiolaisten opinto-ohjaukseen liittyvää. Mietin, että lukiossa minulle hoettiin, että "mene yliopistoon!" eikä kukaan koskaan kertonut, mikä yliopisto on. Olin lukiosta yhden päivän tutustumismatkalla yliopistossa (laitoksella ei kai ollut niin väliä), ja minusta paikka oli vain käytäviä, ovia ja käytäviä. En tajunnut ollenkaan, mitä siellä tehdään. Niinpä meni vuosia ennen kuin hain yliopistoon, mutta edes yliopistossa ei selvinnyt, mikä yliopisto on (opiskellessani ajattelin yliopiston olevan naurettavaa byrokratiaa, kirjatenttejä joiden sisällön voi unohtaa heti tentin jälkeen ja professoreita, jotka eivät tapaa opiskelijoitaan ikinä, koska laitoksella ei ole rahaa opetuksen järjestämiseen). Vasta kun olin valmistunut, joku sanoi minulle, että yliopisto on tutkijakoulutusta, ja silloin vasta tajusin, että niinhän se taitaa ollakin; siellähän me tutkimme kaikenlaista.

Lukiossa meillä ei ollut lainkaan opinto-ohjausta. Tai ehkä oli; ne olivat niitä tunteja, kun katsottiin telkkaria. Ketään ei kiinnostanut, mihin me menemme koulun jälkeen.

Yläasteella meillä oli yksi tapaaminen opinto-ohjaajan kanssa. Sanoin, että haluan mennä tanssipainotteiseen lukioon. Hän ei oikein lämmennyt idealle, enkä osannut itse selvittää miten sellaiseen pääsee (ei ollut kuulkaa nettiä silloin). Niinpä jäi menemmättä.

Keväällä ulkomailla kävi muuten hassu juttu. Yritin käyttää Facebookia, mutta päästäkseni sinne minun piti vastailla kysymyksiin (koska FB ei ottanut uskoakseen, että olisin ulkomailla vaan kuvitteli jonkun ryövänneen profiilini). Kysymyksiin kuului mm. ystävien tunnistamista heidän FB:iin lataamiensa valokuvien perusteella. Ette usko miten vaikeaa se on, kun eteen pamahtaa lapsikuvia tai jotain sekalaisia baariseurueita. Hyvä arvailla, kukahan kuvassa lie.

Siellä matkalla, Italiassa, ihmettelin miksi ylettömän monella vastaantulijalla oli päällä vaatteita, joissa luki Napapijri. Osassa luki kaiken lisäksi Napapijri Norway! (Tutkin asiaa, ja se on joku vaatemerkki.)

Kieli elää.

HELKKARINMOINEN PÄIVÄ

2011-07-19T19:19:00.002+03:00

"Luulin, että tänään on sunnuntai!"

"Kyllä tänään on sunnuntai, mutta sinua ei ole."

NÄIN UNTA, JOSSA PUHUIN RUOTSIA, NYT PIDÄN FST:TÄ PÄÄLLÄ TAUSTAÄÄNENÄ

2011-07-17T20:59:00.004+03:00

Olen testaillut, mikä olisi hiljaisin aika mennä kuntosalille. Uudenvuodenaattona tai -päivänä, vappuaattona tai suunnilleen koska tahansa siellä on aina joku muukin. Tänään, tavallisena (?) heinäkuun sunnuntaina, klo 17, lämmin päivä eikä sada - kuntosalilla ei ollut ketään! Nyt on löydetty paras aika todistaa, että on himourheilija. (Ehkä hiljaisinta voisi olla Suomi-Ruotsi-otteluiden aikaan, mutten koskaan tiedä milloin sellaisia käydään.)

En muista kirjoitinko tästä: meidänkin rapussamme asuu joku, joka kommunikoi lapuilla. Allekirjoittamattomilla, tietysti. Laputtelu ei ole päässyt yltymään runsaaksi, mutta minua ärsyttää silti tämä laputtelijoiden samanlaisuus: kukaan ei allekirjoita. He ovat ilmeisesti itse niin auktoriteettiuskovaisia, että kuvittelevat kaikkien tottelevan seinään teipattua, allekirjoittamatonta lappua. Minä en ole niin auktoriteettiuskovainen. Olisi edes perustelut, jos jotain kielletään tekemästä!

Minulla on kilo vulkaanista kiviainesta. Sen pitäisi auttaa kaikkiin maailman vaivoihin, kun sitä sekoittaa veteen ja juo. Pelkään, että hiekan juominen hioo hampaani lopulta kokonaan pois. En uskalla juoda sitä ikinä. Tänään join, ja vielä kun myöhemmin söin purkkaa, tunsin hiekan hampaissa. Purkassahan se on kuin hiekkapaperia!

Pari päivää sitten keksin hämmästyttävän hyvän syyn opiskella. Olenkin jo varmaan riittävästi järkyttänyt ihmisiä hokemalla, etten tiedä mikä minusta tulee ja miksi opiskelisin ja että menen yliopistoon vain tuhlaamaan aikaa. (Ne ovat edelleen aitoja vastauksiani, mutta nyt keksin hyvän syyn, jonka voin tästedes antaa, kun joku taas kysyy.)

Olen hämmästynyt siitä, miten tulevaisuussuuntautuneita ihmiset ovat. Kun minulta kysyy, miten aion sovittaa yhteen opinnot kahdessa eri kaupungissa ja vielä asumisen komannessa, sanon etten tiedä enkä välitä. Se on totta. Ei minulla ole hienoja suunnitelmia, miten kulutan aikani, milloin valmistun ja mihin sitten menen töihin (huom. menen). Olen humanisti: minulle ei koskaan tule olemaan paikkaa maailmassa, paitsi ehkä satumaisella onnella, joskus sitten, mutta satumaista onnea ei voi suunnitella eikä aikatauluttaa.

Olen humanisti: harhailen, en elä tulevaisuudessa (enkä nykyään enää niin kauheasti menneisyydessäkään).

ITSEÄNSÄ

2011-07-14T11:15:00.002+03:00

Olen lueskellut kesän mittaan Aukko yleissivistyksessän top 20 -listaa tv-sarjoista. Olen tajunnut ainakin yhden asian: enpä ole katsellut juuri mitään näistä sarjoista. Paitsi tietenkin Frasieria (joka jostain typerästä syystä alkoi kesän alussa alusta Neloselta eikä voinut jatkua siitä, mihin se keväällä jäi! Kuka sitä nyt taas jaksaa alusta katsoa, kun se alkoi alusta juuri vähän aikaa sitten?) ja tänään vuorossa olevaa terminaattorisarjaa. Niin ja Mullan allaa, tietysti.

Jos tv-sarjojen hankkiminen ei olisi niin kallista (ja niin älytöntä; mihin ne DVD-boksit pitäisi muka mahduttaa, kun kirjahylly on jo täynnä kirjoja?) saisin noista paljon uusia hyviä ajantappovinkkejä.

Koska mitä muutakaan elämä on kuin aikaa, jota pitää kuluttaa eri tavoin?

KIRJA-INHOKKI-ISTORIA

2011-07-13T14:23:00.002+03:00

En kestä kaupunginkirjaston uudistettuja nettivuja! Olen ennenkin valittanut siitä täällä, mutta silti; miksi kukaan haluaisi arvostella kirjoja kirjaston nettisivuille? miksi sivuilla on toiminto "omaan hyllyyn", josta kirjaa ei saa mihinkään, vaan kirjan kuvan saa johonkin virtuaaliseen hyllyyn? miksi kirjan läsnäolon selvittämiseksi tarvitaan nyt noin sata klikkausta, kun ennen riitti yksi?

Voi aargh. Minä. Vihaan. Tietoteknisiä. Uudistuksia. Vain. Uudistamisen. Vuoksi. (Varmaan joku konsultti on konsultoinut, että ihmiset eivät enää nykyään halua vain nettisivuja vaan sosiaalisen median. Minä kyllä haluaisin funktionaaliset nettisivut kirjastolle, en sosiaalista mediaa, jonka käyttämiseen tarvittaisiin kurssi!)

Se siitä. Puts ja plankki - uusiin seikkailuihin!

Eli: Olen vuoden verran miettinyt, minkä niminen on se runoilija, joka on töissä lempidivarissani ja suosittelee runokirjoja. Vihdoin hänestä oli juttu lehdessä ja selvitin nimen. Nyt en enää ikinä kehtaa ostaa hänen kirjojaan sieltä divarista parilla eurolla.

Toinen eri asia: Unessa oli rannekello, joka alkoi käydä tuplanopeudella, kun kellon omistaja kuoli.

(Kerran, ihan oikeasti, löysin pysähtyneen kellon, joka näytti juuri sitä aikaa, mitä kello oli, kun löysin sen.)

Kolmas eri asia: Minä en osaa siis piirtää sen hivenen hitustakaan (olen niin lahjaton piirtämisessä, että saisin varmaan jonkin diagnoosin sille tänä hienona aikana, jolloin jokainen erilaisuus on sairaus). Katselin sitten noin 12-vuotiaana tekemääni savipäistä nukkea, ja tajusin hahmottamiseni puutteen järkyttävät mittasuhteet. En ole osannut tehdä kolmiulotteista päätä! Olen tehnyt kananmunanmuotoisen, sileän pään ja piirtänyt siihen nenän ja silmät. Ja jotkut tekevät taidetta nelivuotiana! Tasan eivät, todellakaan, käy lahjat. (Tosin nykyään saattaisin kyetä hahmottamaan asioita kolmiulotteisesti. En ole kokeillut. Savea ja heti!)

(Tein lyöntivirheen ja löysin astemerkin °! Olisin tarvinnut sitä monesti tätä ennen; ja kun taas tarvitsen sitä, olen hukannut sen uudestaan.)

GER GER GRRR

2011-07-10T14:01:00.003+03:00

Hämmästyttää, että miehet ottavat aurinkoa uimahousuissa keskellä asuinaluettamme, jossa ei ole vettä missään. Miksi uimahousut? Jotenkin vielä ehkä tajuan naiset bikineissään (en oikeasti tajua), mutta että miehiä uimahousuissa?

Aina kun katson ikkunasta, päässä alkaa soida Kari Peitsamon perseitä, perseitä, perseitä...

Koska nukkuminen on valossa vaikeaa, pimensin makuuhuoneen totaalisesti. Seuraus: nukuin klo 12:30 asti. Ei hyvä tämäkään versio; palasin sekunnissa talviseen tokkuraan, jossa en herää vaikka lyötäisiin kirveellä.

Paitsi että herään johonkin sentään: yläkerran värinähälytin pärisee joka aamu tasan klo 6:50. Juuri kun olin tottunut ääneen, naapuri vaihtoi puhelinta ja tämä kuulkaa pärisee kuin katupora.

V*t** joskus menee hermo naapureihin. Polttavat tupakkaa! Pärisyttävät herätyskelloa! Ja viime yönä klo 2 alkoivat rikkoa astioita (tosin olin hereillä silloin, joten mitä väliä).

Lähiö, how I love thee!

(Mutta jos vaihtoehtona on ottaa asuntolaina ja muuttaa jonnekin kauas naapureista, valitsen mieluummin tämän. Pienet ovat naapurihaitat siihen verrattuna, että olisi 20 vuoden velkataakka harteilla. Ja omakotitaloalueella pitäisi saada kilometrin hajurako naapureihin, jos toivoo hiljaisuutta. Omakotitaloissa eletään kuin pellossa, koska ajtellaan, että nyt lopultakin saa meluta (vaikka naapuriin olisi matkaa 10 metriä).)

LISTOITUS-SIJA-MUOTO-PORSAS

2011-07-09T15:06:00.002+03:00

Sain elämäni ensimmäisen Poirot-dekkarin loppuun. Kokemus oli hämmentävä alusta loppuun. Erityisen hämmentävää oli, että tajusin murhan juonenkulun jo puolivälissä kirjaa. Kun tätä ajattelee hetken, tajuaa, miksi: kirjassa johtolangat on kirjoitettava esiin, TV-sarjassa ne voi piilottaa pieninä yksityiskohtina esim. hotellihuoneeseen, jonnekin kuvan nurkkaan. Kun kirjassa sitten oli riittävän monta kertaa pohdittu peruukkeja, alkoi olla selvää, että joku on naamioitunut joksikuksi toiseksi jne.

Lempikohtani kirjassa oli se, jossa selitettiin, että kummitädit eivät koskaan opi tuntemaan kummilapsiaan, koska heitä tavataan vain silloin tällöin ja jutellaan etäisesti.

MINDMIRACLE

2011-07-08T11:25:00.003+03:00

Olen sairaalloisen fiksoitunut David Suchet'n näyttelemään Hercule Poirot'hon.

Ah, siinä se nyt tuli, tunnustus!

En ole syystä tästä koskaan lukenut Poirot-dekkareita. Olen pitänyt mahdottomana kohdata Poirot'n ilman Suchet'ta. Mutta nyt, kun olen pitkäaikaisena projektina katsellut Poirot-sarjaa alusta asti läpi (ihan kaikkea en ole saanut käsiini, esim. toisen kauden kymmenes jakso The Mysterious Affair at Styles, jossa Poirot ja Hastings tapaavat, olisi ihan mahdottoman hienoa nähdä joskus) ja olen pääsemässä loppuun (siis realistisessa mielessä, koska kaikkea en saa käsiini mistään), tyhjyys valtaa alaa sielussani. Tartuin siis Poirot-dekkariin.

Poirot on dekkarissaan pelkkä sivuhahmo, mikä on pettymys. Toisaalta, jos Poirot puhuisi joka sivulla, joutuisin kuvittelemaan joka sivulla Suchet'n loistavan aksentin, ja lukeminen olisi hyvin hidasta. Kokemuksena tämä on vähän niin kuin tarjoiluehdotus; vähän sinnepäin, muttei kuitenkaan lainkaan sitä, mitä pitäisi.

Kirjoitan tätä, koska kirjoittaessani pystyn ajattelemaan jotain muuta. Pääsin nimittäin takaisin yliopistoon, ja kun lasken päivieni tunteja, en tiedä, miten jatkossa voin edelleen käydä taijissa, kuntosalilla, kirjoittaa runoja (se vaatii paljon aikaa sekä lukemiselle että ajattelemiselle noin ylipäätään), tehdä riittävästi töitä että tulen toimeen (koska en enää varmaan saa mitään opintotukia), käydä vielä vuoden kirjoittajakoulutuksessa, aloittaa toisetkin opinnot, joihin pääsin ja jotka alkavat syksyllä jne.

Ja koska olen varsin laiska ihminen (minusta on turha hötkyillä, koska elämä kuluu käsistä pienemmälläkin vauhdilla), alan katua yliopistoon hakemista jo ennen kuin olen edes aloittanut.

Vaikka kyllähän minä muistan, miksi hain sinne. Siksi, että elämä kuluu käsistä, vaikka vain löhöisin sohvalla, joten eikö olisi kiintoisampaa kuluttaa elämää pari vuotta jollakin toisella tavalla? Samahan se, koska elämällä ei ole muita kuin keksittyjä merkityksiä muutenkaan, joten nyt voin kokeilla tätä: keksin, että saan päiviin tarkoituksen opiskelemalla kohti jälleen uutta maisteriutta.

OMAN ELÄMÄN EDITOINTI

2011-07-06T14:04:00.002+03:00

Minä en pidä puolitutuista ihmisistä. Tai oikeastaan: en pidä siitä, millainen olen puolituttujen ihmisten seurassa. Hankalintahan tässä on se, että suurin osa ihmisistä on enimmäkseen puolituttuja. Siis nekin, jotka ovat välillä läheisiä, ovat ensin puolituttuja (ennen kuin tutustutaan) ja sitten taas puolituttuja, kun ystävyys laimenee tai tapahtuu jotain muuta, mikä rikkoo sen säröttömän luottamuksen, joka tarvitaan ystävyyteen (= siihen, että voi olla oikeasti sellainen kuin on).

Puolituttuja siis piisaa, heitä on sukulaisissa, naapureissa, opiskelukavereissa, harrastuksissa, entisissä kotikaupungeissa. Heihin törmää ja sitten on puhuttava jotain kivaa ja kepeää, ei mitään mitä oikeasti kuuluu vaan vaikka töistä tai säästä tai jostain.

Ja minä sanon aina jotain peruuttamattoman idioottia puolitutuille. Jestas, että en todellakaan osaa ilmaista itseäni puhumalla. Ja sitten pohdin monta päivää, miten ikinä kykeninkään sanomaan mitään sellaista.

Nolot jutut eivät yleensä ole ilmiselviä. Ne ovat sellaisia, että onnistun sanomaan jotain hiukan asian vierestä, niin että muodostuu hetken kiusallinen hiljaisuus (tai ei edes välttämättä muodostu, mutta minä tiedän ettei se mitä sanoin osunut maaliin).

Ja koska elän pelkkinä sanoina, sanat jäävät kiusaamaan minua. Tuntuu, että minun pitäisi olla parempi. Pitäisi osata. Pitäisi hallita edes sanat, jos ei muuta.

Mutten hallitse.

Ja niinpä jätän mieluummin väliin kaikki juhlat, kivat kesäiset tapaamiset, entisten kotikaupunkien kavereiden kohtaamiset, ihan kaiken, missä on puolituttuja. Mutta syyllisyys epäsosiaalisuudesta ajaa minut kuitenkin joka paikkaan ja sitten taas törmään siihen, etten osaa small talkia enkä hallitse sanoja.

(Vuosia sitten kun kävin hetkellisen terapian, terapeutti yritti vakuuttaa minulle, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka sanoisin jotain tyhmää. Hän oli siten oikeassa, että mitään pahaa ei tapahdu siinä sosiaalisessa tilanteessa, jossa jotain tyhmää sanotaan; ketään ei satu; kukaan ei kuole; maailma ei muutu. Mutta jotain pahaa tapahtuu minun sisälläni aina kun sanon jotain tyhmää. Sitä voi verrata siihen, että kirjoittaa paskaa tekstiä: sanat ovat todisteita ajatteluni epäkelpoisuudesta, minun puutteellisuudestani, laiskuudestani löytää oikeita, osuvampia sanoja. Ja se on anteeksiantamatonta.)

Toinen asia:

Vietin muutaman päivän kotiseudulla ja perkasin muutamaa lapsuudessa pakattua laatikkoa. Enimmäkseen kaikki meni roskikseen. Miten mahtavan mitättömiä ovatkaan lapselle tärkeät asiat nyt aikuisena. En tuntenut surua minkään roskaksi muuttuneen esineen edessä. Heitin pois myös valokuvia ja tekstejä, kilottain runoja. En näe syytä säilyttää omia huonoja tekstejäni. Pidän niitä toki arvossa (jos en olisi kirjoittanut niitä pois alta, en olisi oppinut sitäkään vähää, mitä olen oppinut), mutten tarvitse niitä enää. En halua palata niihin.

Negatiivien poisheittäminen oli yllättävän vaikeaa. Vaikka kuvat olisivat miten surkeita ekaluokkalaisena otettuja tärähtäneitä, pimeitä Barbie-nukkekuvia, en osaa heittää pois negatiiveja. Niiden pyhyys on niin vastaansanomaton. Enää ei tule negatiiveja, enää ei ole sellaista pyhyyttä, sellaisia elämän peilikuvia.

Jos negatiiveista voisi askarrella jotain?

HEMMETINMOISIA

2011-06-30T13:43:00.003+03:00

Ihmisistä tulee katkeria, koska he elävät elämänsä kuvitellen olevansa oikeutettuja johonkin. Kuten nyt vaikka (yllättävä esimerkki) kuvittelevat olevansa tarpeeksi hyviä, jotta heidän kirjansa ihan oikeasti pitäisi julkaista. Että siihen olisi jokin oikeus, oikeutus tai lupaus.

Ei ole.

Eikä mitään elämässä voi pitää oikeutenaan. Vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi, ei voi pitää oikeutenaan saada elinikäisiä ystäviä, ei voi ajatella että jossain on luvattu että saa puolison ja lapsia ja niin edelleen.

Joskus on vaikeaa vain olla.

Luin jostain (tämä liittyi zenbuddhalaisuuteen) Brad Warnerin lauseen: "Kaikki ongelmat, joita meillä ikinä on ollut, kumpuavat haluttomuudesta elää elämää, joka meillä on tässä hetkessä."

Minussa on taas vahingossa päässyt kasvamaan halu julkaista kirja. Se on tylyä ja julmaa, koska missään ei luvata, että saisin. Ja koska innostun aina kesäisin (on valoa!) jolloin ei kannata lähettää mitään minnekään, kun on lomat (ja valoa!). Tai niin meille ainakin uskotellaan. Että vuodessa on tietyt ajat, joihin käsikirjoitus kannattaa kohdistaa. Ikään kuin tähtäisi ovulaatioon (kuiva metafora).

Meditointi on tehnyt minusta onnellisemman kuin kuvittelin ja juuri siksi, että opin olemaan olematta haluton elämään juuri tätä elämää. En minä voi elää elämää, jossa olen julkaiseva kirjailija. Sitä elämää ei ole; ei ole edes huomista; on vain tämä. Me emme voi elää missään muualla kuin tässä.

(Vielä kun oppisi olemaan elämättä menneisyydessä. Vaikka olen aika hyvä unohtamaan entiset itseni (en edes muista, missä kävin viime kesänä), jotkut asiat jäävät ihmiseen. Muuttavat ihmistä. Ja yleensä juuri sellaiset, joiden muutettavaksi ei haluaisi alistua. Eikä kannattaisi.)

--

Vanhoista puheen ollen:

En muista mitään tästä, mutta tämän muistan (enkä vieläkään tiedä, kuka sydämen piirsi).

PS Jos tiedätte, miten Bloggerin saa avaamaan linkit uuteen välilehteen, niin kertokaatten!

KOSKA EN TIEDÄ

2011-06-30T12:23:00.002+03:00

Olen ihmetellyt biohajoavia tuotteita, joita ei saa laittaa biojätteisiin. Viimeksi eilen luin kaupunkimme jätehuollon lehdestä, että biojätteisiin ei saa laittaa biohajoavia vaippoja ja siteitä (koska ne eivät hajoa kokonaan ja myös hygienian vuoksi). Ja sitten kuitenkin: biohajoava jäte kaatopaikalla aiheuttaa metaanipäästöjä, jotka ovat megasupervaarallisia ja joista yritetään tehokkaalla kierrätyksellä nimenomaan päästä eroon.

Miksi siis tehdään biohajoavia vaippoja ja siteitä, jos se vain tarkoittaa, että ne aiheuttavat kaatopaikoille ylimääräisiä metaanipäästöjä?

En tajua tätä juttua lainkaan. Mihin ne biohajoavat on tarkoitettu ylipäätään? Saako niistä hyvän omantunnon aiheuttamalla vain lisää päästöjä? Vai hä?

SYKO

2011-06-29T14:21:00.002+03:00

Ei-tietoisuuden tasolla tiedämme asioista paljon enemmän kuin tiedämme tietävämme. Ei-tietoisuus tekee puolestamme kaikki päätökset, koska se päättää, mitkä asiat tulevat tietoisuuteen ja mistä me näin ollen voimme valita.

Tämä tuli mieleeni, kun löysin erään hukkuneen sähköpostin. Yksi lehtijuttu, jota en ehkä välittäisi tehdä, tunkeutuu todellisuuteeni väkisin. Viikko sitten olin saanut postin, että mene ja tee se, ja olin onnistunut hukkaamaan sen (ja kuvittelin siis koko ajan, että juttu meni jollekulle toiselle freelle). Olen ihan takuulla klikannut itse sen postin pois silmistäni ilman, että se on tullut tajuntaani lainkaan.

Ja nyt menen tekemään sitten sen jutun ensi viikolla.

Katselin taas Kadonneen jäljillä, vaikka se on kidutusta. Ihmisiltä tuntuu katoavan eniten siskoja. Mutta aina ne löytyvät, aina ne löytyvät.

SE TUNNE KUN

2011-06-27T12:35:00.002+03:00

Se tunne kun tajuaa, että internet-nuoret eivät ymmärrä välineen ja sisällön eroa: he piirtävät paperille hymynaaman kyljelleen ja sydämen, joka muodostuu väkäsestä ja kolmosesta ikään kuin eivät ymmärtäisi kynää, että kynällä voi tehdä maailmoja.

Se tunne kun kaikki suomennetaan englannista! Kirjoitetaan "se tunne kun" eikä vaikka että "tältä tuntuu kun", mikä vastaisi ihan samaan aukkoon mutta sentään suomeksi.

Se tunne kun tajuaa, että The Smiths on kuin yksin jätetyn koiran murheellista ulvontaa pirteän poppitaustan päällä (eikä enää koskaan pysty kuuntelemaan The Smithsiä).

(En enää pysty kuuntelemaan juuri mitään levyjäni.)

KESÄPULU

2011-06-27T08:11:00.002+03:00

Istuin koko eilisen kirjoittamassa runoja.

Kauhea nälkä; miksi en mene aamupalalle?

(Olen vihdoin elänyt riittävän pitkään. Deletoin elämästäni vuodet 2003 ja 2004 (en uskalla käyttää Bloggerin "Select all"-toimintoa, koska pelkään irrationaalisesti, että se deletoi koko blogin).)