Kenen kanssa tahansa voi päätyä lopputulokseen: Stephen Fry on yleensä aina oikeassa.

Olen päätynyt pohtimaan älykkyyden ja viisauden eroa. Kylmimpiä ovat älykkäät ihmiset, joilta puuttuu elämänviisaus, kyky asettua toisten nahkoihin. (Sitä voisi kai kutsua myös pahuudeksi.)

Olen pohtinut paljon muutakin viime aikoina. On mahtavaa innostua jostakin, mistä ei koskaan olisi voinut kuvitella innostuvansa. Huomata selvittävänsä vimmaisesti asioita, joita on tottunut pitämään tylsinä tai tuomittavina.

Huomata muuttuvansa, siis, erilaiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa kiinnostua erilaisista asioista.

Minulle ei tarvitse tapahtua suurtakaan takaiskua kun jo mietin, miten pääsisin eroon näkyvyydestä. Olla näkymätön. Mutta sitten aina muistan, että elämään pitää suhtautua kuin harrastukseen. Se on kivaa, muttei nyt niin kamalan vakavaa. On mukavaa saada onnistumisen kokemuksia, mutta se, että ei onnistu, ei ole vaarallista. Se on ainoa tie uuden oppimiseen. (Kauheaa, laimeaa kannustamisen blaa blaa lätinää...)

Jos taas vähän aikaa muistaisi harrastaa elämää, eikä ottaa sitä niin vakavasti, että nujertuu itsensä alle. (En edes tiedä, olenko perfektionisti. Lähinnä kai tämä on sitä, että kaiken mitä teen toisille, pitäisi olla täydellistä, koska muut eivät saisi joutua kärsimään siitä, että minä en ole täydellinen.) (Päivitys kärsii konkretian puutteesta, sori.)