Olin sunnuntaina ryhmämeditaatiossa. En olekaan harrastanut sellaisia vuosiin (ryhmien sisäänpäinlämpiävyys yleensä estää niihin juurtumisen), mutta paikalla oli kiinnostava luennoitsija (vai miksi heitä kutsutaan?) jota menin kuuntelemaan. Lopputulos: valvoin koko yön ja vielä toisenakin yönä oli vaikeuksia. Aivoissa tapahtuu jotakin.

Mutta siis. Luennoitsija esitteli vanhan buddhalaisen harjoituksen. Koska näemme maailmasta sen, mihin huomiomme keskittyy, hän kehotti keskittymään tietoisesti näkemään ystävällisyyden tekoja (joko vieraiden ihmisten välillä tai itseen kohdistuneita; kaikki käy). Näin maailmankuvamme muuttuu pikkuhiljaa, koska alamme todella nähdä maailman sellaisena, kuin siihen suhtaudumme.

Koska kaikkea pitää kokeilla, päätin eilen, että on ystävällisyyden teemapäivä ja tarkkailin maailmaa sellaisin silmin.

En voi sanoa, että kauheasti olisin nähnyt ystävällisiä tekoja ihan vieraiden ihmisten välillä vaikkapa kadulla. Mutta minuun suhtauduttiin tosi iloisesti aamusta iltaan. Sen täytyi johtua siitä, että tapasin ihmiset ajatellen "nytpä etsin tästä tapaamisesta ystävällisiä asioita!" enkä sellaisella tavallisella "mitenköhän tämä nyt menee pieleen?"-meiningillä. Päivästä tuli huippukiva ja lopulta haastateltavakin tarjosi minulle teen kun juttelimme.

Päivä ei mennyt pilalle edes siitä, että tietokone tuhosi yhden tärkeän tiedoston ja silmälaseihin tuli naarmu. Tajusin nimittäin, että tietokone ja silmälasit eivät ole elollisia olentoja, joilta edes voisi odottaa ystävällisyyttä.

Tällainen harjoitus pitäisi tietenkin toistaa silloin, kun vituttaa ihan älyttömästi kaikki. Voisi katsoa, paljonko sillä sitten olisi merkitystä. Pitääpä.