Postcrossing on paljastanut minulle, että suomalainen postilaitos rikkoo jokaikisen postikortin. Reilun sadan kortin joukossa on ehkä 4, joiden pintaa jokin kone ei ole hajottanut. Mahtavaa, kiitos tästä!

Melkein peruin yhden työjutun ensi viikolta, mutta sitten ajattelin, että posotetaan tällä samalla stressillä nyt vielä ensi viikko. Sitten otan hetkellisen vapaan, koska täytyy tehdä opiskelujuttuja entistäkin suuremmalla teholla (yhdet opinnot loppuvat joulukuussa ja aion imeä itseeni kaiken opin viime sekunneille asti).

(Joskus otan töitä toiseen kaupunkiin vain saadakseni istua 1,5 tuntia junassa tai jopa 2,5 tuntia bussissa lukemassa kirjaa.)

Syksyn aluksi kysyin yhdeltä tentaattorilta, voinko vaihtaa yhden kolmesta tenttikirjasta toiseen, koska tätä yhtä kirjaa ei ole minkään suomalaisen kirjaston tietokannoissa. Hän ei ole vastannut; tentti roikkuu yhä ilmassa. Kaikkeen tähän pitää tietysti tottua. Yliopisto on suuri eläin, joka ei hätkähdäkään ennen kuin tuhat hyttystä pistää yhtä aikaa.

Voisin kirjoittaa meditointipäiväkirjaa. Tänään siinä lukisi: soitin kaksi puhelua pelkäämättä. Mieletön saavutus! Minä en pysty soittamaan edes ystävilleni, ja nämä olivat kumpikin ventovieraita.

(En ole ollenkaan niin erakko kuin voisi kuvitella. Tykkään puhua kasvotusten, mutta puhelimeen tarttumista en jotenkin vain voi sietää. Jos siis joskus soitan teille, tietäkää: kuulutte harvoihin ja valittuihin.) (Tämä on outoa, koska minä sentään nautin esiintymisestäkin jossain määrin. Jos on kasvanut tanssien, esiintyen näytöksissä kuin kellontarkka koneisto, ei kai voikaan muuta kuin nauttia esiintymisestä aikuisenakin. Sillä tosin on kauheasti merkitystä, mitä esittää. Jos tuntuu, että yleisö ei ole oikea, musertuu sekunnissa.)