Tuote on nykyänsä täällä: http://tuote.wordpress.com/

Kuten te kaikki päivityksitä kärkkyneet lukijat huomasitte, blogini katosi kuin tuhka tuuleen muutamaksi päiväksi. Olen selvittänyt ongelman, mutta koska en enää kykene luottamaan sydänvertani bloggerin kovakouraisiin käsiin, olen muuttanut. Tervetuloa mukaan, minulla on jo kauhea ikävä teitä!

Olen huomannut olevani yksinkertainen. Kun läppärissäni on pimeässä loistavat näppäimet, kirjoitan pimeässä innokkaana kuin lapsi uuden lelun kanssa. Tekstiä on syntynyt kymmeniä sivuja vain, koska on niin kiva kirjoittaa pimeässä hehkuvilla näppäimillä. Ou jee.

Sitten jouduin Ikeaan. Se oli elämäni toinen kerta. Päätin, että ostan kynttilöitä. Kannoin valitsemiani kynttilöitä mukanani yläkerrasta koko kierroksen, kunnes huomasin kassalla, että samat kynttilät olivat siellä, kassan vieressä, valmiiksi. Voi tuskaa. Mutta ei tätä pitänyt kertoa vaan se, että olin ihan hulluna Ikean kauniisiin kynttilöihin. Ihan kostoksi itselleni ostin tavallisimman näköiset, enkä sortunut niihin karkkivärisiin. Joskus pitää tuntea itsensä voittajaksi markkinoiden houkutuksten edessä.

(Muuten: olen vuosia kaivannut jonkinlaista selvitystä kynttilöitä. Voin ostaa kynttilöitä mistä tahansa halpakaupasta, koska kukaan ei ole koskaan tehnyt dokumenttia kynttilätehtaiden myrkkypäästöitä tai ihmisoikeuksien poljennasta. Tai edes siitä, paljonko enemmän kynttilän valmistaminen kuluttaa sähköä kuin sen polttaminen tuottaa valoa. Vai ovatko kynttilät vain niin yksinkertaisen loistavia, ettei niissä voi olla mitään pahaa?)

Jouduin myös IdeaParkiin (se varmaan kirjoitetaan jotenkin noin rumasti?) Oikeastaan tuppauduin mukaan, kun kaveri oli menossa sinne. Halusin nähdä sen ihmemaan. Järkytyin, koska IdeaPark ei ollutkaan ruma, kaikuva, persoonaton halli (mitä sen luulisi olevan, kun sen näkee ulkopuolelta) vaan täynnä kapeita sokkeloisia käytäviä (jouduin soittamaan kavereilleni monta kertaa, koska hukkasin heidät. aloin pelätä puhelimen akun loppumista). Minä jopa erehdyin tykkäämään siitä pikkuisen. Ostin itselleni sieltä joululahjaksi kirjan, vaikka sen olisi ehkä saanut halvemmalla jostain isosta kirjakaupasta. Ja vaikka kaikissa IdeaParkin kirjakaupoissa elämäkertoja myytiin elämänkertoina. (Eniten ärsyttää, että kirjakaupoissa ei osata käyttää hyvää kieltä.)

Onnea, Ugus!

En muista koskaan viettäneeni TUOTEn synttäreitä, mutta ellen aivan väärin muista, TUOTE sai alkunsa samoihin aikoihin kuin Silmis, joten oletan että minäkin saan kerjätä onnitteluja. Paljon olen historiaani deletoinut täältä (en tarpeeksi kuitenkaan), mutta eka päivitys on yhä jäljellä.

Äh! Synttäri onkin vasta 23.12.! Turhaan minä vielä täällä kärkyn. (En tajua, miksi olen aloittanut blogin jouluaatonaattona.) (Tajuanpas! Minullahan on ollut nettiyhteys kotona vasta kesästä 2006 lähtien, joten olen tietenkin odottanut, että olen mennyt jouluksi vanhempieni luo ja aloittanut blogin siellä! Nyt muistankin! Kirjoitin näitä päivityksiä käsin paperilapuille, joita kannoin mukanani eri paikkoihin, joissa oli netti. Ah, käsin kirjoitettu blogi...)

Nyt kun taas katselen tuota ekaa päivitystä, niin olen ihan samassa pisteessä kuin silloin. Tosin hiukseni eivät ole tasapitkät 3 mm, vaan päältä pidemmät! Olen edennyt elämässäni. Enkä osta enää miesten farkkuja enkä ole kännissä, ikinä. Kahvia pystyn juomaan noin puoli desiä viikossa, jos en halua mahaani hullun kipeäksi.

Niin että jos jo alun perin olin laimea, olen yhä laimennut siitä. Hienoa!

Yksi laimeuden oire on se, että kun sain työhön ja opiskeluun raivattua parin viikon pakkoloman (josta eka viikko meni siihen, että mikään, mitä tein yhdelle kirjoittamalleni jutulle, ei kelvannut ja olen fiksannut sitä joka päivä koko viikon ajan), vietän vapaapäiväni siivoten. On kuulkaa älyttömän nautinnollista hangata kylppärin kaakeleita sienellä. Ja käynnistää uusi imuri, joka on sata kertaa hiljaisempi kuin se, jonka ostin vuonna 2004 opiskelijakämppään, ja joka minikokoonsa nähden on joutunut imuroimaan ihan järjettömän neliömäärän vuosien mittaan (joku opiskelija osti sen juuri muutamalla eurolla, joten lomalle ei imuriparka pääse vieläkään).

Siivoamisen ohessa olen vähän kirjoittanut kaunokirjallista pläjäystä, johon sain idean heinäkuussa, mutta jonka ääreen en ole ehtinyt istahtaa. En tiedä, tuleeko siitä mitään (viime vuonna tähän aikaan julistin kirjoittavani mestariteostani, ja olen edelleen sitä mieltä, että sellaisen kirjoitin, mutta tämä teksti pukkaa itseään huomattavasti hillitymmin tykö).

Semmosta vaan, kuulkaa!

PS Nyt kun minulla on läppäri, menen sen kanssa kirjoittamaan paikkaan, johon nettipiuha ei yletä. Parantaa keskittymistä kummasti! Jo tämän takia kannattaa pitää kotona langallinen yhteys. Muista syistä en edes aloita.

Kaikilla lienee kokemuksia siitä, ettei kommunikaatio pelaa ja sitä tekee kauheasti töitä ja vasta sen jälkeen tajuaa, että minulta odotettiinkin jotain ihan muuta (olisi pitänyt se jotenkin rivien välistä tajuta jo ajat sitten). Ihmisellä, jolla on työyhteisö, tämä saattaa johtaa yhteiseen purnaamiseen. Ihmisellä, jolla ei ole työyhteisöä, tämä johtaa haluun lukkiutua vaatekomeroon valot pois päältä eikä koskaan enää tulla sieltä ulos.

Turhauma.

Siihen auttaa glögi.

Menen vielä aikuisenakin samoihin ansoihin kuin lapsena. Tytöt asettelivat sanansa niin, että siinä oli aina riidan mahdollisuus. Jos joku sanoi "sain yllättävän hyvän numeron kokeista!" oli vaarassa. Jos sanoi "niin" sai ensimmäisen puhujan kimppuunsa siitä että "ai, susta on yllättävää että mä sain näin hyvän numeron?!" ja jos sanoi "ei kai" sai hänet kimppuunsa "ai, eikö tää ole susta hyvä numero?!"

Aikuiset naiset tekevät ihan tätä samaa. Asettelevat sanoja. Kuuntelevat rivien välejä.

Ja minä astun aina ansaan, ja ihmettelen, miksi saan ihmiset kimppuuni kun vastaan heille sillä oletuksella, että se, mitä he juuri sanoivat ääneen, on totta. Ei se koskaan ole.

Selvästi tietokoneiden vaihtelu parantaa käteni elinkelpoisuutta. Vaikkakin tällä uudella läppärilläni lyön joka kerta huti, koska näppäimien välissä on hienosti designattua tyhjää tilaa. Olen varma, että tyhjän tilan takia näppäimet ovat pienemmät ja etäämmällä toisistaan kuin sellaisessa perusmallissa, jossa näppäimet ovat yhdessä kiinni. Ah, mielenkiintoista!

Ostin shampoota täyttöpulloon, myyjä ei osannut laskea, paljonko maksaa 215 ml (pulloni oli standardien ulkopuolelta) ja otti sitten hintaa vain kahdesta desistä. Huippua.

Sen jälkeen hiippailin pelastamaan erään vuosikymmen sitten saamani mukin, jonka kulta oli jättänyt entiseen työpaikkaansa "kun siitä oli korvakin liimattu ja kyllähän nyt mukeja saa aina". Toistin hänelle kolme vuotta sitten käymämme keskustelun ("saat tämän työpaikkamukiksi JOS tuot sen ehjänä takaisin!"), minkä jälkeen hän löysi etäisiä muistikuvia, että näin tosiaan oli. Menin sinne hänen entiseen työpaikkaansa, kaikki ovet olivat auki, menin suoraan henkilöstön keittiöön ja siellähän se muki oli odotellut tiskikaapissa. Nappasin sen reppuuni, kukaan ei huomannut mitään, mietin mitä muuta voisin ottaa (en ottanut mitään kuitenkaan).

Melkein liian helppoa. Mutta harvoin on tee maistunut näin voittoisalta!

Sitten jäin pohtimaan mahdollisuutta hiippailla erilaisiin toimistoihin vaihtamaan ihmisten mukeja toisten toimistojen mukeihin. Ajatelkaa, miten hienoa se olisi. Mutta älkää nyt ihmeessä tehkö mitään sellaista (tiedän, että olette yllytyshulluja).

On hämmästyttävää, miten kerran kuussa yhden viikonlopun elämästäni vievä kurssi on aina sellaisena viikonloppuna, kun jotain jännää vaikuttaa tapahtuneen. No, ei minua sinne pikkujouluihin edes kutsuttu, joten olisin hävennyt jos olisin mennyt. Että sikäli.

Viikonloppuna sain lopulliset todisteet oletukselleni, että helsinki on oma kielensä. En tarkoita mitään slangia vaan Helsingin yleiskieltä. Pääosin helsinkiläisistä koostuva ryhmä nimittäin tyrmäsi esim. sanavalintani "vetää yli sanan", koska vetäminen on niin ruma sana, ettei sellaista pidä käyttää. Ihmettelin kokonaisen vuorokauden, mitä muita suomenkielen sanoja edes on, jotka tarkoittavat tätä samaa (en keksinyt).

Samalla aloin hitaasti hahmottaa, miksei minun rumankielisiä länsisuomalaisia kirjojani julkaise kukaan. Pitänee lähestyä länsisuomalaisia kustantamoja.

Olen kahden tietokoneen loukussa. Ostin meinaan eilen läppärin. En tarvitse sitä mihinkään muuhun kuin koulutukseen, joka on Helsingissä (sitä on jäljellä vain kaksi viikonloppua, mutta siellä tosiaan tarvitsee läppärin). Silti ostin hienomman läppärin kuin mihin minulla olisi varaa (koska sain sen käytettynä tutun kautta). Olen pari päivää säätänyt sitä (OpenOfficen lataaminen on helppoa, suomenkielisen oikoluvun hankkiminen hankalaa) ja alan olla ihan sujut sen kanssa. Mutta olen kiintynyt pöytäkoneeseeni, jonka näyttö on iso ja sitä voi katsella kauempaa.

Eilen tein puhelimessa haastattelun. Haastateltava puhui hurjaa vauhtia, kirjoitin kaiken muistiin kunnes kynä putosi kädestäni ja sain krampin kaikkiin lihaksiin kyynärpäästä sormenpäihin. Lopettelin puhelun iloisesti, suljin yhteyden ja aloin kirkua. Kylmägeeli vähän helpotti. Kirjoittajakurssilla tehty kirjoitustehtävä oli silkkaa idiotismia sillä kädellä, mutten kehdannut jättää yhtä kurssilaista parittomaksi.

Tänään tein yhden jutun loppuun, mutta nyt aloitan 1,5:n vapaapäivän vieton. Mahtavaa, ylellistä.

Olin sunnuntaina ryhmämeditaatiossa. En olekaan harrastanut sellaisia vuosiin (ryhmien sisäänpäinlämpiävyys yleensä estää niihin juurtumisen), mutta paikalla oli kiinnostava luennoitsija (vai miksi heitä kutsutaan?) jota menin kuuntelemaan. Lopputulos: valvoin koko yön ja vielä toisenakin yönä oli vaikeuksia. Aivoissa tapahtuu jotakin.

Mutta siis. Luennoitsija esitteli vanhan buddhalaisen harjoituksen. Koska näemme maailmasta sen, mihin huomiomme keskittyy, hän kehotti keskittymään tietoisesti näkemään ystävällisyyden tekoja (joko vieraiden ihmisten välillä tai itseen kohdistuneita; kaikki käy). Näin maailmankuvamme muuttuu pikkuhiljaa, koska alamme todella nähdä maailman sellaisena, kuin siihen suhtaudumme.

Koska kaikkea pitää kokeilla, päätin eilen, että on ystävällisyyden teemapäivä ja tarkkailin maailmaa sellaisin silmin.

En voi sanoa, että kauheasti olisin nähnyt ystävällisiä tekoja ihan vieraiden ihmisten välillä vaikkapa kadulla. Mutta minuun suhtauduttiin tosi iloisesti aamusta iltaan. Sen täytyi johtua siitä, että tapasin ihmiset ajatellen "nytpä etsin tästä tapaamisesta ystävällisiä asioita!" enkä sellaisella tavallisella "mitenköhän tämä nyt menee pieleen?"-meiningillä. Päivästä tuli huippukiva ja lopulta haastateltavakin tarjosi minulle teen kun juttelimme.

Päivä ei mennyt pilalle edes siitä, että tietokone tuhosi yhden tärkeän tiedoston ja silmälaseihin tuli naarmu. Tajusin nimittäin, että tietokone ja silmälasit eivät ole elollisia olentoja, joilta edes voisi odottaa ystävällisyyttä.

Tällainen harjoitus pitäisi tietenkin toistaa silloin, kun vituttaa ihan älyttömästi kaikki. Voisi katsoa, paljonko sillä sitten olisi merkitystä. Pitääpä.

En saa mitään printteriä toimimaan koneellani. Se on tyhmää, koska nyt kun koneessani on uusi muisti, kaikki muu toimii erinomaisesti. Sitten pitää kuitenkin hankkia uusi kone, että voi printata. Vihaan teknologiaa. (Skannerikaan ei toimi. Päädyin kopioimaan kaiken, mitä minun piti skannata, koska kopioiminen on ainoa toiminto, jonka monitoimihypermahtava laite suostuu suorittamaan.)

Peukaloni on vaivannut minua jo pari kuukautta. Eilen venäytin sen kuntosalilla totaaliperkeleesti. Nyt se on shokissa.

En tajunnut, että peukalo on turvoksissa ennen kuin minulle sanottiin että se on. Peukaloni on nimittäin omituisen, mystisen lapsuusvamman vuoksi muutenkin paksu. Kukaan ei tiedä miten, mutta peukaloni murskaantui lapsena. Ja vasta kun ajattelin tätä, tajusin, että ehkä se on kipeä, koska sillä on posttraumaattinen stressireaktio. Se on alkanut vanhalla iällä muistaa, mitä sille lapsena tapahtui. Peukalo-parka!

Sitä pitäisi lohduttaa jäätelöllä. Upottamalla se jäätelöön, se voisi auttaa.

Postcrossing on paljastanut minulle, että suomalainen postilaitos rikkoo jokaikisen postikortin. Reilun sadan kortin joukossa on ehkä 4, joiden pintaa jokin kone ei ole hajottanut. Mahtavaa, kiitos tästä!

Melkein peruin yhden työjutun ensi viikolta, mutta sitten ajattelin, että posotetaan tällä samalla stressillä nyt vielä ensi viikko. Sitten otan hetkellisen vapaan, koska täytyy tehdä opiskelujuttuja entistäkin suuremmalla teholla (yhdet opinnot loppuvat joulukuussa ja aion imeä itseeni kaiken opin viime sekunneille asti).

(Joskus otan töitä toiseen kaupunkiin vain saadakseni istua 1,5 tuntia junassa tai jopa 2,5 tuntia bussissa lukemassa kirjaa.)

Syksyn aluksi kysyin yhdeltä tentaattorilta, voinko vaihtaa yhden kolmesta tenttikirjasta toiseen, koska tätä yhtä kirjaa ei ole minkään suomalaisen kirjaston tietokannoissa. Hän ei ole vastannut; tentti roikkuu yhä ilmassa. Kaikkeen tähän pitää tietysti tottua. Yliopisto on suuri eläin, joka ei hätkähdäkään ennen kuin tuhat hyttystä pistää yhtä aikaa.

Voisin kirjoittaa meditointipäiväkirjaa. Tänään siinä lukisi: soitin kaksi puhelua pelkäämättä. Mieletön saavutus! Minä en pysty soittamaan edes ystävilleni, ja nämä olivat kumpikin ventovieraita.

(En ole ollenkaan niin erakko kuin voisi kuvitella. Tykkään puhua kasvotusten, mutta puhelimeen tarttumista en jotenkin vain voi sietää. Jos siis joskus soitan teille, tietäkää: kuulutte harvoihin ja valittuihin.) (Tämä on outoa, koska minä sentään nautin esiintymisestäkin jossain määrin. Jos on kasvanut tanssien, esiintyen näytöksissä kuin kellontarkka koneisto, ei kai voikaan muuta kuin nauttia esiintymisestä aikuisenakin. Sillä tosin on kauheasti merkitystä, mitä esittää. Jos tuntuu, että yleisö ei ole oikea, musertuu sekunnissa.)

Kenen kanssa tahansa voi päätyä lopputulokseen: Stephen Fry on yleensä aina oikeassa.

Olen päätynyt pohtimaan älykkyyden ja viisauden eroa. Kylmimpiä ovat älykkäät ihmiset, joilta puuttuu elämänviisaus, kyky asettua toisten nahkoihin. (Sitä voisi kai kutsua myös pahuudeksi.)

Olen pohtinut paljon muutakin viime aikoina. On mahtavaa innostua jostakin, mistä ei koskaan olisi voinut kuvitella innostuvansa. Huomata selvittävänsä vimmaisesti asioita, joita on tottunut pitämään tylsinä tai tuomittavina.

Huomata muuttuvansa, siis, erilaiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa kiinnostua erilaisista asioista.

Minulle ei tarvitse tapahtua suurtakaan takaiskua kun jo mietin, miten pääsisin eroon näkyvyydestä. Olla näkymätön. Mutta sitten aina muistan, että elämään pitää suhtautua kuin harrastukseen. Se on kivaa, muttei nyt niin kamalan vakavaa. On mukavaa saada onnistumisen kokemuksia, mutta se, että ei onnistu, ei ole vaarallista. Se on ainoa tie uuden oppimiseen. (Kauheaa, laimeaa kannustamisen blaa blaa lätinää...)

Jos taas vähän aikaa muistaisi harrastaa elämää, eikä ottaa sitä niin vakavasti, että nujertuu itsensä alle. (En edes tiedä, olenko perfektionisti. Lähinnä kai tämä on sitä, että kaiken mitä teen toisille, pitäisi olla täydellistä, koska muut eivät saisi joutua kärsimään siitä, että minä en ole täydellinen.) (Päivitys kärsii konkretian puutteesta, sori.)